— Matkustatteko tekin —
— Matkustan — minu isä väsy lohi nyt — ei enä lohi koski — ja me mene kaikki —
Me kimposimme pystyyn kaikki kolme. — Miten kauhean ikävää —
— Niin, paljo, paljo ikävä jättä Aaste-tupa ainia, — hän seisoi katsoen eteensä; — minä ei koska ajatellu, että sellainen paikka kuin tämä oli — hän teki voimakkaan liikkeen käsivarrellaan ja viittasi sinisiin tuntureihin, jotka kohosivat niin kauneina, niin kauneina taivasta vasten — allamme olevaan kauniiseen seutuun — ja samalla meihin kaikkiin kolmeen.
Tuijotimme kaikin ilmaan, mutta minä en ainakaan ajatellut tuntureita enkä liiteleviä pilviä. Ja luulenpa totisesti, etteivät toisetkaan sitä tehneet. Dorthe oli tullut tulipunaiseksi.
Oliko kaikki se hauskuus, jota olimme nauttineet Jimin keralla, jo mennyttä — ainiaaksi!
Emme keksineet sanoja —
Jim laskeutui mäenrinteelle meidän väliimme — hän lepäsi käsi poskella nojaten kyynärpäänsä Dorthen hameeseen, joka oli levällään heinikossa.
— Jim, — sanoin minä äkkiä — ettekö te oikeastaan ole loordi?
Hän nauroi omalla hauskalla tavallaan.