Yhä kiltimmiksi me tulimme miss Lowellille, saatattekos ymmärtää, sillä on todellakin suloista saada hyvän keijun ja hengettären nimi. Vaikkakin keiju on jokin, josta ei kuule puhuttavan täällä Norjassa — mutta Englannissa kai ollaan paljon tekemisissä niiden kanssa — niin ainakin Jimin puheesta voi päättää. Sellaisistahan kirjoitetaan myöskin kaikissa englantilaisissa lastenkirjoissa.
Metsässä oli hämärää; kello oli yksitoista ennenkuin olimme ehtineet ylös — mutta emme kuitenkaan olleet kovin väsyneitä senvuoksi, että vain ajattelimme, miten saisimme miss Lowellin olon mukavimmaksi.
Ajatelkaapas! Erotessamme hän ojensi meille kapean, pitkän kätensä ja sanoi: — Kiitän teitä suuresti. — Ja se oli todellakin suurenmoista hänen menettelykseen, joka oli ennen moisella tavalla käyttäytynyt.
Muuten olen iloinen siitä, että hän sai meistä hyvän käsityksen sen vuoksi, että olemme norjalaisia.
Myöhempinä aikoina olen kauheasti ihastunut meidän maahamme.
XV.
Istuimme kaikki kolme mäellä pihlajan alla tuijottaen Jimiin. Suuret ajelehtavat pilvet heittivät pehmeitä, sinisiä varjojaan tuntureille. Kaukaa, kaukaa alhaalta me kuulimme niittokoneen rätinän.
— Hyvin kauhea suru, — sanoi Jim hengästyneenä, — mutta me mene kaikki koti tänä.
— Menette kotiin —?
— Niin, Englantiin kaikkityyni — miss Lowellin jalka hyvin huono — minu täti kauhe pelkä, tahto heti lähte —