Ah, viisi vuotta, sehän oli ikuisuus eteenpäin ajatellen!
— Minä ei koska enne ymmärtäny — ihmine ei tarvis enempä olla onnelline — ah, niin onnelline, — jatkoi Jim.
Kukaan meistä ei puhunut; minä nyhtäisin heinänkorren ja heitin sen pois jälleen.
Jim nousi nopeasti: — Minä on täällä liian kaua — minä juokse pian koti.
— Ettekö tule enää tänne? — sanoin minä.
— Jos voin — minä tulla tänä ilta —
Hän tarttui meitä jokaista kolmea käteen, sitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt — heilutti sitten kädellään monta kertaa ja katosi nopeasti metsään.
Dorthe ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Hän istui kädet polvilla tuijottaen ulos, mutta hänen silmänsä loistivat.
Ah, miten kauhean alakuloista kaikki oli. Vanhat ihmisethän sanoivat aina, että kaikki on katoavaista, mutta sitä ei uskottu — tuntui kuin itse aina olisi poikkeus.
Kaikkien ihmisten tulee esimerkiksi kuolla. Kuitenkin oli aivan mahdotonta ajatella, että itsekin kuolisi.