Uh, koko elämähän oli niin alakuloista. Oli myöskin alakuloista istua katsellen yli tämän vihreän laakson, jossa oli peltotilkkuja ja harmaita tupia. Köyhä, syrjäinen, kätkössä oleva seutu.
Illalla poika tuli juosten Svartliesta ja toi mukanaan Jimin kirjeen.
Päällekirjoitus oli Dorthelle.
Luonnollisesti me tahdoimme sen lukea, mutta Dorthe painoi kirjeen rinnalleen, ja molemmat ruskeat, hennot kätösensä sen päälle ja katsoi meitä samettisilmillään, sanoen:
— Älkää pyytäkö minulta sitä.
Hän läksi heti. Hänen tuli tavata Jim viimeisen kerran "Ensimäisen näkemisen makeudessa".
Susanna ja minä emme puhuneet paljoa, istuessamme yksin. Saattoihan olla mahdollista, että ajattelimme samaa, mutta emme sitä sanoneet.
Minä puolestani ajattelin vain sitä, että surullisinta maailmassa oli se, että me istuimme täällä yksin, kenenkään meistä välittämättä — aivan niin oikealla tavalla kuin Jim välitti varmaan Dorthesta.
Huu, ilma oli jo kylmää — tunturit olivat sinä iltana niin jyrkästi tummansiniset. Ne näyttivät olevan niin lähellä meitä.
Itse asiassa tunturit sittenkin olivat synkkiä —