Jäimme äänettöminä seisomaan. Sellaista näkyä en ollut koskaan nähnyt.
— Oi, miten ihanaa, — sanoi Dorthe.
— Niin, tämä on tosiaankin viehättävintä mitä olen koskaan elänyt, — sanoi Susanna.
Juoksimme tupaan. Millainen teräksenkirkas ilma!
Ovi oli seposeljällään. Yöilma oli kuivannut hyvin, aurinko paahtoi lattialle. Ensiksi juoksimme metsään kokoamaan hieman tikkuja ja puita saadaksemme tulen takkaan.
Miten komean roihun saimmekaan lieteen — kahvi kiehui niin, että pannun hattu hyppi, ja kauas pihalle levisi sen tuoksu.
Oven edessä olevalla porraspaadella söimme aamiaisemme aamuauringon loisteessa.
— Emme lähde tänään, — sanoin minä.
— Emme, voimmehan jäädä tänne vielä toiseksi yöksi, — suostui Susanna.
— Niin, täällähän saatamme nyt nukkua — sanoi Dorthe; — minusta melkein tuntuu kuin tupa olisi tänään kauniimpi.