— Kultaisista silmistä en ole koskaan kuullut puhuttavan, — sanoi Dorthe jälleen miettien; — muuten, kyllä ne varmasti olivat kultaiset —
Silloin Susannakin heitti kirjan pois — minä olin tehnyt sen jo aikoja sitten. — Miten tottunut hän olikaan sanomaan kauniita asioita, sinä —
— Ah, niin, — huokasi Dorthe — mutta ajatteleppa, minä luulen, että hän tarkoittikin sitä.
Juuri kun hän oli sen sanonut, me kuulimme nopeita askelia ulkoa ruohikosta — ja siinä mr. Burns seisoi oven raossa!
Me kavahdimme pystyyn sängyistämme. — Ah, tekö se olette! Tällaisessa ilmassa — miten kiltisti teittekään, kun tulitte; taivas, miten kiltisti!
Tänään hän ei ollut valkoisissa, vaan kahvinruskea kiireestä kantapäähän — hänellä oli reppu ja polvihousut — ja koko hänen kasvonsa nauroivat.
— Onko my ladies odottaneet minua? —
— Emme — olemme — e-emme —
— Minä arveli aamu viipy kaua tänään, minä tahto juosta heti tänne — tuleko minä liian varhain?
Me nauroimme kaikki kolme. Emme sanoneet, että olimme odottaneet häntä, sen kai voitte ymmärtää. Ah, emme suinkaan!