Kaksitoista loppumatonta tuntia! Se tuntui vielä lohduttomammalta sen vuoksi, että olimme tavanneet mr. Burnsin edellisenä päivänä.
Vihdoin meille sananmukaisesti ei jäänyt muuta tehtävää kuin lojahtaa sänkyyn ja ruveta lukemaan.
Ovi oli auki, muutoin olisi sisällä ollut aivan pimeä. Näimme ovenraosta ainoastaan likomärän kynnyskiven, palan mehevää, vihreää ruohoa ja sateen, joka pitkinä juomuina virtasi katonräystäältä.
— Haluaisin tietää, mitä mr. Burns tekee tänään, — sanoi Dorthe.
— Hän tekee kai samaa kuin mekin, — sanoi Susanna juuri kun oli päässyt kirjaansa ahmimaan.
— Hän kalastaa luonnollisesti, — sanoin minä, — kalahan nykii sateessa.
— Miten hauskaa hänellä onkaan! Toista on meidän laitamme, — sanoi Dorthe jälleen, — uh, minulla ei ole enää halua lukea. Sellaisia silmiä kuin hänellä en ole koskaan ennen nähnyt — oletteko te?
— Ne ovat keltaiset, — sanoi Susanna.
— Ei, tiedätkös — väitti Dorthe.
— Kultaiset sitten, — ehdotti Susanna.