— Sepä olisi erinomaista, — sanoin minä.
— Ei, uh, eihän, — sanoi Dorthe katsellen pitkälle kaukaisuuteen.
Emme saattaneet nukkua sinä yönä, puhuimme vain koko ajan hänestä.
Emmekä ajatelleet rahtuakaan, että meidän ja suuren avaran metsän välillä oli ainoastaan pieni irtonainen ovenripa.
V.
Seuraavana päivänä satoi vettä virtanaan. Mikä olisikaan korvannut sellaisen pettymyksen! Ei ainoastaan sateen vuoksi eikä siksi että meidän täytyi istua sisällä harmaassa tuvassa koko Luojan pitkä päivä, vaan enin siksi, että nyt oli mahdoton odottaa mr. Burnsin saapumista. Tosin hän ei ollut nimenomaan sanonut saapuvansa tänään, — ja olihan itse asiassa kauhean epävarmaa, saapuisiko hän ja milloin, mutta joka tapauksessa me odotimme —
Se oli viimeinen asia, mistä olimme ennen nukkumistamme puhuneet — ja sitten me heräsimme rankkasateeseen.
Täällä ei yleensä satanut niin kauniisti ja hiljaa kuin kaupungissa. Kaukana siitä — tuli pitkiä vesisateita, jotka ponnahtivat takaisin mäenrinteestä. Ja kaikkien tunturien päällä ja ympärillä riippui harmaita pilvikuontaloita. Niin, emme nähneet silloin vilahdukseltakaan mitään tunturia.
Jos sytytimme valkean takkaan, niin savu tuli sisään. Ja jos panimme oven auki, niin lattia tuli likomäräksi. Hu-uu-uu!
Nyt oltiin kymmenen ajoissa aamupäivällä — mitä ihmettä me tekisimme kymmeneen illalla?