Sitten me keitimme väkevää kahvia, sillä sitä me osasimme, ja lepäsimme mäellä vihreässä ruohostossa.
Vieras kantoi vettä purosta, monta ämpäriä, ja tahtoi välttämättä huuhtoa astiat. Mutta sitä me emme sallineet. Ei, emme millään muotoa.
Vasta auringon ollessa lähellä sinisiä tuntureita etäällä lännessä ja heittäessä pitkän pitkiä, kultaisia säteitään metsiin ja tuntureille, hän nousi:
— Hyvin kova elä, — sanoi hän, ja pähkinänruskeat silmät hymyilivät meihin, — nyt Jim täyty mennä — minä kiittä kaunis, kaunis päivästä —
Hän kumarsi miellyttävästi meille kaikille kolmelle — kumarrus kullekin — ja hän oli jo kaukana pihalla, mutta saapui juosten takaisin.
— Minä paljon tyhmä täällä, — sanoi hän lyöden otsaansa — minä ei sanonut minu nimi. — I beg your pardon — mr. Burns — Jim Burns, my ladies.
Jälleen kolme aivan hullaannuttavaa kumarrusta — sitten hän meni.
Seisoimme paikoillamme katsellen toisiimme. — Oletteko nähneet mitään viehättävämpää? — sanoin minä.
— Ja niin hienoa! — Susanna sanoi.
— Jollei hän vain olisi lumottu prinssi, — sanoi Dorthe.