Tuhannet kiitokset —
Millainen päivä harmaassa tuvassa sateen vihmoessa vettä lattialle — meidänhän täytyi saada ilmaa. Me lauloimme kaikki laulut mitä taisimme ja tanssimme hänen kanssaan vuorotellen kaikki kolme.
Hän oli lumoava poika — hän jonka tukka oli musta ja sileä, silmät pähkinänruskeat ja hampaat tasaiset ja valkoiset.
Miten hän hymyili! Kaikki mitä hän teki, oli muuten niin ihmeellistä ja omituista — vaikka hän vain avasi pullon korkin tahi otti ampiaisen hengiltä, niin hän teki sen eri lailla kuin toiset.
Vihdoin, sateen lopultakin hieman tauottua, hän istui kynnykselle, jalat ristissä laulaen hauskoja neekerilauluja ja opettaen meitä niitä kertaamaan.
Me lauloimme harmaassa, vanhassa tuvassa: Ha li a ha — ha li a ha —
— Minä en milloinka elänyt sellaine elämä kuin täällä, — sanoi hän, — minä en milloinka luullut, että tupa saatta olla niin suloine — hali — a ha — ha li a ha — mutta minä luule, että my ladies tarvitse palvelija — minä ole my ladies palvelija.
Ooh, miten me nauroimme! Itse asiassa me nauroimme lakkaamatta koko tuon pitkän, harmaan sadepäivän.
— Nyt saatte nähdä meidän vierashuoneemme — sanoin minä. Juoksimme yhtä kyytiä kostean heinikon läpi navettaan ja kapusimme ylisille.
Kerroimme hänelle nukkuneemme siellä ensimäisen yön ja näytimme, miten olimme vetäneet tikapuut jälkeemme. Hän, ihmeellistä kyllä, ei nauranut, vaan tuli vakavaksi.