— Minä ei pidä, että my ladies nukku täällä, — sanoi hän — minä pidä hyvin vähä siitä — minä nukku täällä mainiosti — mutta my ladies ei sopi nukku sellaine paikka.
Hän läksi vasta sitten kun iltatuuli alkoi metsässä suhista ja tunturien varjot tummenivat.
Me puhuimme luonnollisesti koko ajan hänestä. Me sanoimme ainoastaan "hän". Oli kuin hänen tultuaan muita herroja ei enää olisi ollutkaan maailmassa.
— Ulkona maailmassa mahtaa olla ihanaa, — sanoi Susanna, — jos se on täynnä hänen kaltaisiaan herroja.
— Oh, ei ole olemassa toista hänen kaltaistaan, — sanoi Dorthe.
Ajatelkaa, että illalla meidän laskettuamme levolle tapahtui se kumma, että Susanna ja Dorthe riitaantuivat. He nukkuivat yhdessä alasängyssä, minä yksin ylemmässä.
— Uh, — kuulin Susannan sanovan — sinä otat aivan liian paljon tilaa — minä olen täällä aivan kuin pieni viiva seinän vieressä — muutappa itseäsi hieman, muoriseni —
— Ei, tiedätkös, — sanoi Dorthe — minähän olen aivan sängyn reunalla.
— Etpä suinkaan — ja sitten sinä olet niin kauhean kuuma — uh — aivan kuin uuni — uh — minä en siedä tätä, minä —
He torailivat hetkisen.