Hän meni ulos aamukoitteessa, tarkasti lohta — ja pitkäksi aikaa hän jäi pois. Mitä ihmettä hän nyt teki!
— Oilhan tuo aika otus — sanoi hän tullessaan jälleen sisään — mut sinun ois pitänä puhkasta se eilis-iltana — minä puhkasin sen samalla, kun se nyt sillä tavalla passas'.
Hän oli kaiketikin kiltti! Ajatelkaapa, hän oli varmasti kiltti!
Hän sulki jälleen oven ja istuutui takan ääreen tupakoimaan, — pian koko tupa oli täynnä kitkerää savua. Dorthe kuiski hiljaa.
— Ettäkös työ makkookkaa, likat — sanoi hän ja luimuili meihin.
— Kyllä me nukumme, — sanoin minä aivan hereilläni.
— Kohta tulloo uamu — on paras muata nyt, — sanoi hän laskeutuen pitkin pituuttaan lattialle. Päänsä alle hän laski repun, jota oli kantanut seljässään — eikä kestänyt viittä minuuttia ennenkuin hän kuorsasi.
Siinä me lepäsimme. Ulkona alkoi päivänkajastus kullata kaikkea.
Tupa oli mustanaan savua, ja Maailman Matti kuorsasi lattialla.
Me elämme monia ihmeellisiä tapahtumia, arvelin minä. Tänään me olemme syöneet murkinaa loordin luona ja juoneet samppanjaa — ja nyt me lepäämme täällä kuunnellen miten Maailman Matti kuorsaa ja saatamme tuskin hengittää tupakansavulta.