Hän oli päivänvalossa vielä pelottavamman näköinen kuin yöllä. Hänellä oli paksu, vanukkeinen parta, joka oli keskeltä harmaa ja poskilta korean keltainen. Niissä kohdissa, missä karvat eivät peittäneet hänen kasvojaan, kulki ryppyjä ristiin rastiin, ja kaikki rypyt olivat täynnä likaa. Muuten oli hänen päällään vanha, keltaisenharmaa nuttu, paikkoja täynnä — paikat oli pitkin pistoin ommeltu kiinni purjelangalla — ja paita oli liasta musta!
Mutta silmät olivat lempeät ja vaaleansiniset, ne tanssivat hänen nauraessaan. Itse asiassa minä en pelännyt häntä enää rahtuakaan.
— Haluamme kyllä että tuot maitoa, mutta silloin saat ensiksi peseytyä.
— Minä peseyvyin viime sunnuntaina, — sanoi hän, — niin jotta oonhan minä nyt jotennii puhas — mut suattas tuota nyt vähän hierasta.
Hän sai saippuan ja pyyhinliinan, ja me seurasimme alas purolle kaikki kolme.
Tuli oikein perinpohjainen pesu, kasvot olivat pelkkänä saippuavaahtona.
— Näin hienoo saippuuta ei oo milloinkaa ollu' minun nuamassan', — sanoi hän ja hieroi jälleen.
— Entäs korvat, Maailman Matti —
— Ei, korvija minä en pese, min' oon aina kuullu', jotta se suattaa olla vuarallista — vettä suattaa männä piähän vierästä kohti — ei, korvii minä en liikuta —
Korvistaan hän oli aivan järkähtämätön, niin että meidän täytyi tyytyä siihen.