"Hänellä ei ollut ensinkään tuskia, äiti raukalla, vaikka siltä näytti.
Mutta miksi hänen piti jo kuolla? Tuskin neljänkymmenen kuuden ikäinen!
Hän piti niin paljon minusta! Ei niitä ole niinkään monta, jotka
minusta pitävät", valitteli Jeanne.
"Entä minä, Jeanne, enkö minä rakasta sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa?"
Jeanne painoi kiitollisena väsyneen päänsä kuninkaan rintaa vasten.
"Kyllä, sire. Mutta kuka suo minulle teidän majesteettinne rakkauden? Äiti soi kyllä. Kaikki muut kadehtivat minulta sitä, vihaavat ja vainoovat minua sen tähden."
"Minä suojelen sinua, Jeanne. Minä, sinun kuninkaasi ja rakastettusi.
Älä pelkää!"
Vähitellen haihtui se omituinen heikkous, jonka suru oli Jeannessa synnyttänyt. Hän kuivasi kyyneleensä, ojensihe istumaan ja korjasi otsalle valahtanutta tukkaansa.
Lempeällä äänellään, joka nyt oli tyyntynyt, hän hiljaa valitti:
"Raskas hengitys, korina, hengen hidas sammuminen! En milloinkaan voi sitä unohtaa."
Kuninkaassa heräsi taas kuolemankammo.
Häntä värisytti. Hän unohti rakastettunsa surun. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki äänekkäästi.