"Kamalaa, kamalaa on, kun täytyy kuolla, kun täytyy lähteä sille pimeälle tielle, jota ei kukaan tunne, yksinään, aivan yksinään, ilman kättä, joka pitää meitä kädestä, aivan yksinään!"
Hän vaikeroi kovalla äänellä, hän vapisi kauhusta.
Jeanne kietoi kätensä hänen ympärilleen. Häntä säälitti kuninkaan avuttomuus.
Tuttavallinen sinuttelu, jota kuningas oli niin usein turhaan pyytänyt
Jeannelta, pääsi nyt itsestään tämän huulilta.
"Minä seuraan sinua, en jätä sinua yksinäsi. Minä pidän sinua kädestä, kuolen sinun kanssasi. Kuningas älköön milloinkaan olko yksinään, ei edes kuolemassa!"
Kuningas nosti epäillen kauniin päänsä ja katsoi Jeanneen kysyvin ilmein.
"Lupaa minulle se, Jeanne! Anna minulle sanasi sen vahvistukseksi! Olen paljoa vanhempi kuin sinä. Minä kuolen ensin. Lupaa minulle, että lähdet minun kanssani!"
Jeanne tarttui kuninkaan jääkylmiin käsiin.
"Minä lupaan sen, sire."
He istuivat kotvan ääneti. Sitten Ludvig rupesi puhumaan äidin hautauksesta.