Jeannelle eivät tällaiset uhkauskirjeet olleet mitään uutta. Siitä huolimatta hän ei voinut laskea niitä luotaan välinpitämättömästi. Tunne, jonka ne hänessä herättivät, ei ollut pelkoa eikä sääliä. Ne kiihottivat vain hänen ylpeyttään. Hän ei tiennyt tehneensä mitään pahaa. Mistä häntä siis voitiin moittia? Hänellä oli vain yksi tarkoitusperä silmämääränään, rehellinen tarkoitusperä: tehdä kuninkaan elämä viihtyisäksi, estää hänen raskasmielisyyttään pääsemästä täyteen valtaan, tehdä hänet Ranskan onnen vuoksi kykeneväksi hallitsemaan itsenäisesti, kohottaa Ranskan sivistystä, taidetta ja teollisuutta.
Ja se, mitä teitä hän katsoi parhaaksi kulkea tätä tarkoitusperää kohden, ei liikuttanut ketään. Eihän hänen tehtävänsä ollut ruokkia kaikkia Ranskanmaan nälkäisiä!
Peräti uupuneena tästä uudesta mielenliikutuksesta hän meni aikaisin nukkumaan.
Madame Haussetin täytyi istua hänen sänkynsä vieressä ja pitää häntä kädestä kiinni. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Hän heittelehti levottomasti puoleen ja toiseen, myötäänsä peläten, että sydämentykintä, hätä ja ahdistus uudistuvat.
Niin paljon, liian paljon oli viime aikoina ollut sellaista, mikä oli yhtenä ryöppynä rasittanut häntä: kuninkaan tiheät käynnit, matka Pariisiin, mielenjännitys lopultakin suurella menestyksellä esitetyn "Catilinan" kohtalosta, kirjevaihto, jota tuskin jaksoi hoitaa — ja joka oli melkein kokonaan hänen niskoillaan, koska kuningas oli jättänyt Collinin Versaillesiin — puutarhurin tuottama kiusa ja nyt lopuksi ruokoton uhkauskirje.
Hän puhui nopeasti ja kiihkeällä äänellä:
"Hyvä Jumala, Hausset, kuinka käy, jos tällaista jatkuu? Jos vanhenen ja sairastun ennen aikojani! Jos niiden onnistuu musertaa minut! Kuningas ei rakasta ainoastaan sielulla! Niin pian kuin minä en kykene tyydyttämään kaikkia hänen vaatimuksiaan, heittäytyy hän toisen naisen syliin. Mitä tulee lopuksi, Hausset?"
Hän itki ja nyyhkytti ankarassa hädässä. Kesken hänen näennäisen häiritsemättömiä saavutuksiaan sukelsi taas näkyviin se harmaa haamu, joka näytti kulkevan hänen kintereillään, ojenteli teräviä käsiään ja huusi hänelle: "Kun et enää jaksa pitää vireillä kuninkaan aistillisuutta, tulee toinen ja syöksee sinut valtaistuimeltasi!"
Kamarirouva, jonka lohduttelut olivat turhia, lähetti hakemaan tohtori Quesnayta. Jeanne itki itkemistään eikä ottanut kuuleviin korviinsa lohdutteluja eikä neuvoja. Vasta vähitellen hän tyyntyi.
"Minä puhun huomenna Brancasin kanssa Versaillesissa. Olen viime aikoina saanut hänestä vilpittömän ystävättären. Hän on ymmärtäväinen ja osaa neuvoa."