Raskaita askelia kuului keskellä äänettömyyttä.
Jeanne säpsähti.
Eräs kookas, karkeajäseninen nainen, jonka hartioilla oli kukikas huivi, astui esiin tritoniryhmän takaa ja tuli suoraan hänen eteensä. Viiden askeleen päähän hänestä nainen seisahtui.
Mustat silmät säkenöivät vihaisesti Jeanneen, halveksiva katse tähyili häntä.
Tuokion äänettömyyttä seurasi ukkonen salamaniskuineen:
"Hyi häpeä", kirkui Jeanne Fleuron ja sylkäisi ihan markiisittaren eteen. "Hyi, häpeä, sanon vielä kerran portto, lutka! Te tahdotte painaa meidät pieniksi ja mitättömiksi ja näännyttää meidät nälkään. Meidän pitäisi nöyrtyä maahan asti, sitä te tahdotte. Ohoh, madame d'Étioles, sitä kuitenkin saatte odottaa!"
Nainen teki viljanleikkuuta ilmaisevan liikkeen.
"Ensin on teidän, sitten ehkä meidän vuoromme!" Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä. Vaivoin hän sai hengitetyksi, vaivoin nosti kätensä torjuvaan asentoon ja tiuskasi:
"Kuinka te uskallatte, nainen? Ettekö tiedä kenen edessä seisotte?"
Tuimistunut nainen ei kuullut hänen sanojaan. Nyt vihdoinkin täytyi päästä kuuluviin sen, mitä hänen sydämellään oli tuhansien onnettomien, nälkää näkevien ihmisten tähden.