"Kuka te olette", huusi hän, "joka uskallatte käyttää väärin kuninkaan nimeä musertaaksenne meidät ja imeäksenne kuiviin meidän veremme? Me emme tahdo teidän lakejanne, me tahdomme kuninkaan lakeja! Me emme tahdo teidän, vaan kuninkaan ministerejä! Te olette kansanlapsi ettekä sen suurempi kuin mekään! Saastan ja synnin avulla te olette kiivennyt ylös. Ei leivänpalaakaan kehtaa yksikään meistä ottaa vastaan sellaiselta kuin te olette. Kunnialliset naiset pysyvät miestensä luona, varsinkin kun miespoloisten käy pahoin. Te olette hyljännyt miehenne, vaikk'ei teidän tarvinnut nähdä nälkää hänen luonaan, hyljännyt hänet ruvetaksenne kuninkaan jalkavaimoksi! Teidän ei käy paremmin kuin niiden muidenkaan, teidän on vain onnistunut pysyä hänen suosiossaan kauemmin kuin muiden."
Kiihtynyt nainen hengitti syvään ja ikäänkuin keveämmin.
"No niin, nyt olen sanonut sen, mikä oli sanottava alusta loppuun suoraan päin silmiä eikä raukkamaisesti selän takana, ja menkää nyt antamaan minut ilmi ja lähettäkää minut Bastiljiin! Minut on teidän helppo löytää. Minä olen Jeanne Fleuron, sen vanhan, köyhän miehen vaimo, jonka eilen ajoitte pois La Cellestä, kun hän oli tehnyt sellaisen rikoksen, ettei ollut korjannut pois muutamia neilikkoja."
Hän nauroi pilkallisesti.
"Ja jos pääsisin pakoon, niin asun pikku kadun varrella lähellä Place de Grèveä Pierre Renardin puodin vieressä."
Jeanne Fleuron kääntyi ja poistui hitaasti tritoniryhmän ohi, ikäänkuin haluten näyttää, että markiisittaren on tuiki helppo vangituttaa hänet.
Mutta Jeanne ei liikuttanut kättäänkään. Hän jäi seisomaan yhtä kalpeana ja suorana, aivan kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan lyömästä.
Ne herjaukset, jotka tähän saakka olivat kohdanneet häntä, olivat olleet kuolleita kirjaimia kuolleella paperilla. Tänään hän oli ensi kerran katsonut paljastunutta kansansielua kasvoihin, saanut kuulla sen elävää tuskanhuutoa.
Väristen kääntyi Pompadourin sielu pois raivoisan naisen tulta leimuavista katseista, tuosta syvän kärsimyksen nostattamasta kiihkosta, jolla Jeanne Fleuron oli esiintynyt säätyluokkansa puhetorvena.
Hitaasti ja raskaasti, katse maahan luotuna ja käsi sydämen kohdalle puristettuna, joka ei vielä lyönyt oikealla tavalla, hän nosti jalkansa lähteäkseen.