Ei, Ludvig XV:n Ranskassa ei saanut olla ketään Maintenonia!
II.
Jääkylmän helmikuunyön halki veivät herra de Tournehemin vaunut rouva
Jeanne d'Étiolesia Versaillesiin.
Tähdet säkenöivät ja paloivat sinisenmustalla taivaalla. Teitä peitti lujaksi jäätynyt lumi.
Aivan kuin valkoisiin, kimmeltäviin hopeahuntuihin puettuina seisoivat puut pitkin tienviertä juhlallisina tienviittoina, jo pitkän matkan päästä osoittaen kuninkaalliseen linnaan päin, jonka valoa säteilevät julkisivut loistivat kauas yli seudun.
Jeanne kurottautui katsomaan ulos vaununikkunasta. Hän avasi silmänsä selkoselälleen. Ohuet sieraimet värisivät. Välkkyvissä valojuovissa hän näki loistavan tulevaisuutensa enteen.
Linnan ympärillä tungeksi väkijoukkoja. Pariisilaiset, aina valmiit katselemaan ja olemaan mukana, kestivät sävyisästi kauheaa tungosta seisoessaan yhteen sullottuina. Kutsuvieraiden ajoneuvot saattoivat vain työläästi, edetä määrätylle portille.
Jeanne silmäili säteilevin katsein kullattujen, vaakunakoristeisten vaunujen pitkää jonoa sametti- ja silkkiliiveihin puettuine lakeijoineen ja juoksijoineen, joiden kolmikolkkaiset hatut olivat painetut jauhoitetuille kiharaperuukeille.
Herrat, joiden oli vaikea hillitä kärsimättömyyttään ja jotka tahtoivat kohta päästä juhlasaliin, nousivat pystyyn ajopeliensä silkkipatjaisilta istuimilta. Jeanne näki vaununovia avattavan, näki säteilevän valaistuksen heijastuksessa, kulta- ja hopeakirjailtujen hännystakkien, pitsiröyhelöjen, vyöstä esiin pistävien säkenöivien miekankahvojen, valkoisien silkkisukkien, korkeiden kiiltonahkakenkien ja punaisten korkojen välkkyvän valkean lumen yllä.
Hatut ja pitkät kultanuppiset norsunluukepit kädessä ja suuret jauhoittamattomat peruukit kaulalle ja harteille saakka valuvina solui hienosto mahtavana eräitä linnan ulkoportaita kohden.