"Teidän seuranne on liian kallisarvoinen, liian tärkeä ja välttämätön hänen majesteetilleen, jotta hän voisi saattaa sen vaaraan satunnaisen pettymyksen tähden. Ja sitten vielä, rakas ystävä, tahdon sanoa teille erään asian — voitte luottaa minun kokemukseeni, johon te äsken vetositte — tottumus on luja side, joka ei vähällä katkea. Teidän rakastettavuutenne; teidän voimakkaampi älynne ja teidän iloisuutenne kyllä kahlitsevat kuninkaan uudestaan jo ensi näkemällä."
Herttuatar suuteli ystävätärtään ja lupasi pian käydä hänen luonaan La
Cellessä.
* * * * *
Jeanne istui yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Kuluneen ajan vaiheet lipuivat hänen silmiensä editse. Hänen nopea, loistava voittokulkunsa, se rajaton valta, jonka kuningas hänelle oli antanut, ne ystävät, jotka hän oli itselleen hankkinut ja jotka seisoivat vankkana muurina kaikkia ulkoa päin uhkaavia vaaroja vastaan. Ei, kyllä herttuatar oli oikeassa: yhden ainoan yön pettymys ei kykene luhistamaan näitä suuria saavutuksia.
Entä Jeanne Fleuron? Entä ne, jotka kirjoittivat uhkauskirjeitä ja häväistyskirjoituksia?
Mitä he tiesivät kaikista niistä tuskista ja kärsimyksistä, joilla hän oli ostanut loistonsa?
Ei kukaan muu kuin hän itse sitä tiennyt!
* * * * *
Jeanne oli muuttanut takaisin La Celleen. Kolme, neljä päivää kului, kuningas ei antanut itsestään mitään tietoja.
Niihin pitkiin, teeskennellyn aistillisiin kirjeisiin, jotka hän oli kirjoittanut kuninkaalle, ei tämä vastannut.