Mitä oli tapahtunut?
Jeanne matkusti Versaillesiin. Kuningas oli käynyt Fontainebleaussa kuningattaren luona. Missä hän nyt oli, sitä ei kukaan tiennyt tai tahtonut ilmaista hänelle.
Jeannen oli nyt tuiki vaikea hallita ajatuksiaan. Hän pyysi huoneittensa avaimen. Epävarmoin askelin hän hoippui sisään. Niin pian kuin hän jäi yksikseen, hän lysähti hervottomana kokoon.
Mitä oli tapahtunut? Mitä taivaan nimessä oli tapahtunut?
Hänen rakkautensa ensi hetkestä saakka kuningas ei ollut ottanut ainoatakaan askelta hänen tietämättään. Ei milloinkaan, ei edes vaikeimmissakaan olosuhteissa kuningas ollut antamatta hänelle tietoja itsestään. Oliko kuningas vain vihoissaan vai oliko hän hyljännyt hänet? Oliko hänen ruumiillinen heikkoutensa ajanut kuninkaan toisen syliin? Oliko de Brancasin herttuatar väärässä? Oliko hänen oma hätänsä luotettavampi ennustaja.
Tällaisia ajatuksia risteili kirjavina hänen aivoissaan, kunnes synkkä, raskas pilvi, johon hän tahdottomana vaipui, pimensi hänen sielunsa. Pää kätten varassa, melkein hievahtamatta, hän istui sillä tavalla pitkän, pitkän aikaa.
Hän ei kuullut, että ovelle hiljaa koputettiin. Vasta kun koputus kävi kovemmaksi, hän säikähti ja kavahti seisaalle.
Hän ojensihe vaivaloisesti, korjasi hajalliset hiukset otsaltaan, pyyhki nenäliinalla kuumia, kuivia silmiään ja aukaisi oven säpin.
Tulija oli se kamarineitsyt, jota hän tavallisesti piti Versaillesissa.
Lisettellä oli kirje kädessä.
Tuokion ajan tuntui, kuin häneen olisi virrannut uutta elämää.