Jeanne kavahti ylös. Väri tulvahti taas hänen kasvoilleen. Hänen notkea vartalonsa suoristui. Hänen silmänsä alkoivat kiihkeästi hehkua.
Ei, tuhannen tuhatta kertaa ei! Niin vähällä hän ei laske käsistään elämänsä päämäärää ja tarkoitusta.
Hän ei ollut madame de Nesle, mikään sellainen, että hänet muitta mutkitta hyljättiin toisen naisen tähden, joka silloin sattui miellyttämään. Kuningas saisi nähdä, että hän pitää häntä paljoa lujemmissa siteissä kuin hänen edeltäjänsä.
Tuskin oli Jeannen mielenmaltti palautunut ja hän ottanut avukseen ylpeytensä ja turhamaisuutensa, kun hänen älykkäässä päässään oli valmiina uusi suunnitelma: ei kuningas ollut kärsinyt loukkausta kovaonnisen lemmenyön tähden, vaan hän itse kuninkaan pakenemisen ja uskottomuuden vuoksi! Jos peli oli vielä korjattavissa, niin tämä oli juuri ainoa oikea voittoon vievä tie. Ja hän aikoi, hänen täytyi voittaa peli.
Nyt kuului ääniä etuhuoneesta.
Jeanne keikautti päänsä kenoon. Tulkoon mitä tahansa, hän oli asestautunut.
Hän eroitti Lebelin äänen. Hän riemuitsi. Missä Lebel oli, sieltä ei kuningas ollut kaukana.
"Saapui kaksi tuntia sitten La Cellestä", kuuli Jeanne kamarineitsyen sanovan.
"Sopii mainiosti. Hänen majesteettinsa ihastuu." Jeanne väänsi ivallisesti suutaan.
— Saammepahan nähdä, — ajatteli hän.