Äänet etuhuoneessa vaikenivat.
Hetken kuluttua Lebel ilmoitutti itsensä. Jeanne otti hänet vastaan kopeasti päätään nyökäyttäen.
"Hänen majesteettinsa on juuri palannut metsästämästä. Hänen majesteettinsa ihastuu tavatessaan rouva markiisittaren Versaillesissa ja kunnioittaa käynnillään markiisitarta puolen tunnin kuluttua."
Uudestaan karehti Jeannen kauniin kapean suun ympärillä ivan väreitä.
"Olkaa hyvä ja tervehtikää hänen majesteettiaan, että minä olen hyvin pahoillani, kun en voi ottaa vastaan hänen majesteettiaan, koska minun täytyy erään tärkeän asian vuoksi olla La Cellessä kello yksi. Mutta hänen majesteettinsa suvainnee ehkä kunnioittaa minua käynnillään siellä."
Lebel ällistyi.
Ihme ja kumma, mitään tällaista ei ollut tapahtunut kertaakaan niinä monina vuosina, jolloin hän oli ollut hänen majesteettinsa palveluksessa. Nähtävästi Pompadour oli saanut vihiä siitä, mitä metsästyspäivinä oli tapahtunut, ja sen sijaan, että olisi itkenyt ja rukoillut, kuten muut olivat tehneet, hän muitta mutkitta sulki oven kuninkaalta. Rohkeutta hänellä oli, tuolla porvarisnaisella, se täytyi tunnustaa. Mutta se voi olla vaarallista peliä, jos kuninkaan metsästys seikkailu on ollut muuta kuin haihtuva intohimon puuska. Ja noiden kolmen päivän vietto ihanan kreivitär Peronnesin seurassa olikin melkein näyttänyt siltä! Lebel kumarsi sanaakaan sanomatta, hämmästyksestä aivan mykistyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi ulkokullatun alamaisesti:
"Minä sanon sen hänen majesteetilleen, rouva markiisitar."
Tuskin oli Lebel ehtinyt lähteä, kun Jeanne soitti luokseen kamarineitsyen.
"Joutuin, Lisette, vaununi!"