Ennenkuin Lebel oli ehtinyt kuninkaan luo, kapsahtelivat Jeannen nopeiden hevosten kaviot Versaillesin linnanpihan kiviin.
Kuningas hämmästyi yhtä paljon kuin Lebel. Hänen otsansa rypistyi, eikä hän sanonut sanaakaan. Hän syventyi työhönsä eikä aikonut lähteä La Celleen.
Jeanne olisi aivan hyvin voinut jättää sikseen sen tuntikauden kestäneen ajelun Alexandran kanssa, jolle hän läksi karttaakseen kuningasta. Seuraavanakaan päivänä kuningas ei saapunut.
Jeanne alkoi käydä levottomaksi. Olikohan hän jännittänyt jousen liian kireäksi? Häviäisikö hän pelissä?
Kuninkaan ajatuksia ei voinut kukaan arvata. Ei kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Jeanne. Mutta hän tunsi myös Ludvigin itsepäisyyden, kun oli kysymyksessä mikä täyttymätön toive tahansa. Sen täytyisi onnistua, kunhan vain ei —?!
Hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä. Ei, mahdotonta, että Ludvig on niin lyhyessä ajassa voinut kokonaan mieltyä toiseen.
Hän seisoi ikkunan edessä ja katsoi alas puistoon. Ulkona oli sade jo tuntikausia valunut virtanaan harmaalta taivaalta, joka ei näyttänyt ensinkään seestyvän. Olikohan se ehkä paha enne? Kaikki vihreä näytti harmaalta ja vettyneeltä, kaikki iloiset värit sammuneilta.
Yksitoikkoisesta sateensolinasta hän äkkiä kuuli vaununpyörien jyrinää. Vieraitako? Hän ei halunnut nähdä eikä kuulla ketään. Hän halusi olla yksinään ajatuksineen ja suunnitelmineen. Ei kukaan saisi kajota niihin lankoihin, joita hän punoi.
Ovi avautui kenenkään ilmoittautumatta.
Pikku Alexandra tuli hyppien huoneeseen.