"Chère maman, kiltti kuningassetä tulee!"
Jeanne tunsi, että veri syöksyi valtavana hänen sydämeensä, polvet vapisivat ja suonet sykkivät rajusti. Tyyneyttä, vain tyyneyttä hinnalla millä hyvänsä! Puolet peliä oli voitettu kuninkaan tulolla.
Alexandra oli pujahtanut uudestaan pois. Palvelijat avasivat oven selälleen.
"Hänen majesteettinsa kuningas."
Ludvig astui sisään kalpeana ja jäykkäryhtisenä.
Jeanne huomasi ensi katseella, että kuningas ei ainoastaan näytellyt vääryyttä kärsineen osaa, vaan todellakin tunsi olevansa sellainen. Hän oli kärsinyt erossa olosta, kärsinyt enemmän kuin itse tahtoi myöntää.
Jeannen oli vaikea salata kylmän kuoren alla voitonriemuaan. Hän pyysi kuningasta istumaan ja kiitti häntä kohteliain ja siroin sanoin käynnistä.
Ludvig ei virkkanut hyvään aikaan sanaakaan, vaan silmäili epävarmoin katsein Jeannea. Hän ei tiennyt vähääkään, mitä ajatella Jeannen käytöksestä. Merkiksikö tuon yön kylmyys Jeannen kiintymyksen sammumista? Oliko Jeanne kuullut puhuttavan hänen uskottomuudestaan ja maksoiko hän nyt samalla mitalla? Oliko Jeanne paennut häntä Versaillesista heittäytyäkseen La Cellessä toisen odottavan syliin?
Hänen aina hereillä oleva, luulevaisuutensa leimusi.
Hän kavahti ylös ja tarttui Jeannen käsiin.