"Mitä tämä merkitsee, Jeanne? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Miksi olit niin kylmä? Miksi läksit Versaillesista samana hetkenä, kuin minä saavuin sinne?"
Jeanne antoi kuninkaan mustasukkaisuuden puuskan raivota.
"Teidän majesteettinne suvainnee minun tehdä erään kysymyksen. Mitä muutakaan minä voin tehdä, kun teidän majesteettinne ei vastannut minun kirjeeseeni eikä moneen päivään ilmoittanut minulle olinpaikkaansa?"
Kuningas katsoi tutkivasti Jeanneen. Puhuiko Jeanne totta? Hän oli aina nähnyt, että Jeanne oli liian ylpeä valehdellakseen. Jos hän jättää ottamatta huomioon tuon surullisen yön, niin Jeanne on oikeassa ja hän väärässä!
Olisiko nainen, joka kunnioittaa itseään, voinut menetellä toisin, vaikkapa ei olisi tiennytkään, että hänen laiminlyöntinsä takana piili uskoton teko?
Kun hän nyt seisoi Jeannen kanssa vastakkain, kun hän taas näki Jeannen kaikessa kuninkaallisessa kauneudessa, ei hän käsittänyt enää itsekään, kuinka oli voinut viettää päiviä ja öitä erään mitättömän, vaikkakin yleisesti tunnetun kaunottaren parissa vain siksi, että hänen rakastajattarensa oli kerran jättänyt hänen kuuman himonsa tyydyttämättä?
Ludvig tunsi syvää ja vilpitöntä katumusta.
Hän kumartui ja suuteli Jeannen kättä hellästi ja samalla nöyrästi.
"Anna minulle anteeksi", pyysi hän. "Sinunlaisesi nainen ei olisi voinut muuten menetellä."
Jeanne oli kyllin viisas olemaan nuhtelematta kuningasta. Hän oli voittanut, se riitti hänelle. Mutta hän tiesi myöskin, että tämän voiton hän oli ostanut kalliisti, ja sydämensä sisimmässä hän toivoi hartaasti, etteivät tällaiset taistelut kovin usein uudistuisi.