Ministeri koetti saada Lebeliä ilmaisemaan asian oikean laidan.
Mutta Lebel väitti, että kuningas oli ollut niin juovuksissa, ettei ollut oikein tiennyt, mitä oli ajatellut tai tehnyt.
Madame d'Estrades sitä vastoin vannoi onnistuneensa ja käytti tätä seikkaa hyväkseen saadakseen siitä erinomaista käytännöllistä hyötyä: hän kerskui äänekkäästi olevansa suhteissa kuninkaan kanssa ja möi kaksinkertaisilla hinnoilla luuloteltua valtaansa Ludvig XV:nteen ja todellista d'Argensoniin nähden.
Rahvaan kesken laulettiin häväistyslauluja rumasta, juonittelevasta, kiittämättömästä ja ahneesta naisesta:
"Si vous voulez faire
Dans le temps présent
La plus mince affaire,
Il faut de l'argent;
Parlez à d'Estrades, elle reçoit un écu,
Lanturelu!
Si vous voulez être
Sûr de la trouver
Et la reconnaître
Sans la demander,
Cherchez le visage le plus semblable au c…
Lanturelu!"
XVIII.
Pariisissa ja maaseuduilla ei ainoastaan laulettu rivoja häväistyslauluja, vaan napinahuudot, hurjat uhkaukset ja kiihkeät kiroukset kävivät entistä äänekkäämmiksi. Päivä päivältä kuului yhä useampia valituksia maan asioiden kehnosta hoidosta. Ei ollut enää mitään apua siitä, että asiat esitettiin niin suotuisassa valossa kuin mahdollista. Kansa napisi yhtä äänekkäästi aatelia kuin porvarejakin vastaan.
Hallitusviranomaiset eivät itsekään voinut enää kieltää, että valtion velat kasvoivat pelottavassa määrässä, että kauppa ja teollisuus pysähtyivät ja että laivasto ja siirtomaiden kohtalo olivat mitä suurimman vaaran partaalla.
Kuningas kuuli vain sen, mitä hän tahtoi kuulla. Ei ainoakaan varoittava ääni häirinnyt hänen rauhaansa, hän antoi kaiken mennä omaa menoaan.