Markiisittaren mieltä askarrutti nyt niinkuin tähänkin asti se ainoa ajatus, että kaikki se, mikä oli vastenmielistä, on pysytettävä kaukana kuninkaasta. Pahan virheen hänen laskelmiinsa tuotti tällöin alinomaa parlamentti, joka taukoamatta ahdisti korkeampaa papistoa ja myötäänsä harjoitti jarrutusta kuningasta vastaan.
Markiisitar tunsi selkäpiitään karmivan, kun hän eri kerroilla, jotka eivät milloinkaan merkinneet hyvää, näki parlamentin jäsenten lähtevän punaisissa puvuissaan kuninkaan luo Louvreen.
Mitä hyötyä oli siitä, että Ludvig lähetti suurisuisimmat ja vastahakoisimmat Bastiljiin tai karkoitti heidät heidän maatiloilleen?
Riidat kasvoivat kasvamistaan, taistelu uskonnollisissa kysymyksissä kävi yhä kiihkeämmäksi, kunnes kokonaan jansenistinen parlamentti vihdoin julisti korkeammalle papistolle ilmisodan.
Turhaan kuningas kielsi parlamenttia sekaantumasta hengellisiin asioihin, turhaan hän oli karkoittanut kaikki, parlamentin jäsenet puoleksitoista vuodeksi Pontoiseen — parlamentti pysyi entisellä kannallaan, ettei se hengellisissä kysymyksissä voi noudattaa kuninkaan käskyjä eikä luopua taistelustaan katkerinta vihollistaan, Pariisin arkkipiispaa Christophe de Beaumontia vastaan.
Yhä useammin näytti siltä, että parlamentilla oli aikomus jakaa valta Ludvig XV:n kanssa, niin jyrkästi kuin kuningas yhä enemmän katkeroituen vetosikin Jumalalta saamaansa asemaan.
Jotta kuitenkin olisi saatu aikaan siedettävä asiaintila, taipui kuningas viimein parlamentin vaatimuksiin niin paljon, että päätti ajaa Pariisin arkkipiispan maanpakoon.
Siitä huolimatta pysyivät parlamentin kuningasta itseään vastaan suuntaamat toimenpiteet edelleenkin varsin selväpiirteisinä. Yhä enemmän kävi ilmi, että parlamentissa vallitsi vallankumouksen henki.
Eräänä päivänä kuningas sanoi Jeannelle alistuvaisesti:
"On aivan hyödytöntä suuttua siitä. Parlamentti on tasavaltalaisten tyyssija. Nykyiset olot kestävät niin kauan kuin minä elän."