Pitkien, kalliiden sotaretkien tulokset supistuivat hyvin vähiin tai jäivät olemattomiin. Huomattiin, että loistavat voitot olivat tuottaneet vain vähän hyötyä. Liian paljon oli vuodatettu verta erään Italiassa olevan herttuakunnan valloittamisen tähden infantti Don Filipille, Ludvig XV:n vävylle.
Valitettiin, että Englanti oli korjannut kaiken hyödyn. Kuningas oli liian helposti päästänyt käsistään sen, minkä oli valloittanut.
Sitä, että Ranskan sotalaivaston heikkous olisi saattanut sodan jatkamisen enemmän kuin arveluttavaksi, ei ajateltukaan!
Kun airuet olivat Pariisin toreilla lukeneet julki rauhanjulistukset ja huutaneet: "eläköön kuningas!" kohtasi heitä tyytymättömyyttä ilmaiseva äänettömyys; ei ainoakaan iloinen vastakaiku toistanut heidän huutoaan.
Juhlakulkueen kintereillä kaikui pilkkanauru.
Pelastaakseen kuninkaan tällaisten pettymysten ja vastoinkäymisten jaloista, ne kun rasittivat häntä sitä raskaammin, kuta useammin hän muisteli sitä aikaa, jolloin hänen perin suopeamieliset pariisilaiset alamaisensa nähdessään kauniin, voitokkaan kuninkaansa puhkesivat rajattomaan riemuun, ja jolloin ne rahat, joita hän heitteli heille, eivät olleet heistä niin suuriarvoisia kuin heidän rakkaan hallitsijansa tervehdys, vaati markiisitar lähtemään kauan aiotulle matkalle Normandiaan.
Hän voitti Ludvigin epäröinnin ja ministerin arvelut sanomalla, että jos joitakin muutoksia tahdottiin panna toimeen, täytyi kuninkaan saada mieskohtaisesti nähdä, missä kunnossa laivasto oli; ainaisilla teoreettisilla valituksilla ei saisi aikaan mitään.
* * * * *
Jeanne, joka ei vielä kertaakaan ollut nähnyt merta, riemastui sanomattomasti, kun lähtöpäivä viimeinkin määrättiin.
Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes olisi ehditty Havreen. Hän taltutti kuninkaaseen iloisen kärsimättömyytensä, ja kuningas tunsi olevansa onnellinen ajatellessaan, että hän saisi olla ensimmäinen, joka näyttää rakastetulle meren ja sen ihmeet.