Kesken kaiken esittivät harlekiinit ja kolombiinit rohkeita ilmahyppyjään. Mahtipontisesti kulkivat lääkärit ja oppineet, korkeat peruukit päässä ja kultanuppiset kepit kädessä väkijoukon läpi, aivan kuin, olisivat tulleet suoraa päätä Molièren huvinäytelmistä.
Naisilla oli avarat vannehameet, jotka olivat koristetut kukkaköynnöksillä ja lukemattomilla liehureunuksilla ja poimutuksilla, ja nämä olivat niin valtavia, että pienet naiset näyttivät palloilta ja suuret kelloilta, mutta samalla he olivat päivän muodin mukaisia, jonkun verran kuitenkin liioiteltuja, kuten naamiaisjuhlassa oli luvallista.
Herrat, joilla oli yllään kalliisti kirjaillut hopea- tai kultaverkaiset takit, kulkivat jäykkinä Jeannen ohi. He olivat pukeutuneet Ludvig XV:n hovipukuun, panneet vain naamarin kasvoilleen ja kevyesti jauhoittaneet peruukkinsa.
Kun tämä ryhmä oli mennyt ohi, kuuli Jeanne jonkun sanovan takanaan:
"Oletteko, kreivitär, nähnyt hoviherroja?"
Eräs nuori, iloinen ääni vastasi ihmettelevästi:
"Kyllä, ne olivat komeita. Lienevät kaiketi hyvin rikasta väkeä,"
Puhuja alensi äänensä, mutta Jeannen terävä korva kuuli kuitenkin pikku kreivinnalle annetun vastauksen:
"Se on suuri erehdys. Nuo herrat ovat köyhiä maaseudun aatelisia, jotka kuningas on käskenyt tänne hääjuhliin. Kun he tuntevat kuninkaan komeiluhalun eikä heillä ole varoja ostaa niitä pukuja, joissa he esiintyvät ja joissa heidän täytyy esiintyä — ainoatakaan ei saa vähemmällä kuin kahdella tuhannella livrellä — ovat he sopineet erään pariisilaisen räätälin kanssa asian siten, että saivat häneltä lainaksi puvut kolmeksi suurimmaksi juhlapäiväksi. Varsinaisiin naamiaispukuihin eivät kai heidän varansa ole riittäneet."
Jeanne oli kuunnellut tarkkaavasti. Jokainen sana, joka ilmaisi hänelle jotakin Ludvig XV:n hovissa vallitsevista oloista, oli hänestä mitä suuriarvoisin.