Nyt hyökkäsi hänen ohitsensa joukko puolalaisia, solakkoja, notkeita vartaloja, jotka kuningattaren kunniaksi olivat pukeutuneet tämän kotimaan kansallispukuihin.

Ihmisryhmien siirtyessä eteenpäin hän itsekin pääsi vähitellen etualalle.

Hänen komea, sopusuhtainen vartalonsa ja viehkeä pukunsa, kaunis kaula, leuan hienosti kaartuva pyöreys, ihmeellisen ihana tukka, joka luonnollisessa värissään hohti kullanruskeana valomeren välkkeessä, alkoi herättää huomiota.

Kaksi harlekiinia temppuili hänen ympärillään uhkarohkein hypyin ja vielä rohkeammin sanoin.

Eräs lääkäri harppasi pitkin askelin hänen luokseen ja tahtoi välttämättömästi tunnustella hänen valtimoaan. Muuan venetsialainen doogi erosi naisseuralaisestaan, punervatukkaisesta kolombiinista, ja astui äkkiä Jeannen eteen.

"Ihanin Athénaïs, saanko pyytää teitä tanssiin?"

Jeanne hymyili naamarinsa takaa, mutta teki päällään kieltävän liikkeen.

Ei kukaan saanut häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan.

Tällä juhlalla oli häneen nähden vain yksi ainoa päämäärä — ja se päämäärä oli kuningas!

Doogi ei kuitenkaan tyytynyt lähtemään niine hyvineen.