"Ihan ilmetty Mignardin maalaus! Ludvig XIV:n kultainen aika herää kuolleista. Älkää olko kovasydäminen, ihanin Athénaïs. Rouva de Montespan ei myöskään ollut tyly. Ja vaikka minä en voikaan kehua olevani le roi soleil —"
Jeannen huomio herkistyi. Tuo nuori ääni tuntui hänestä yht'äkkiä tutulta. Kauniit, häikäisevän valkoiset hampaat, komea, lihavahko vartalo, siro käytöstapa, jolla, doogi esiintyi — ei, hän ei erehtynyt — tuon loistavan puvun varjossa piili abbé Bernis, hänen hyvä ystävänsä Étiolesista.
Nyt tarvittiin kaksinkertaista varovaisuutta. Bernis oli aina osoittanut häntä kohtaan suurta huomiota, vieläpä enemmänkin kuin huomiota. Nyt ei saisi ainoallakaan sanalla, ainoallakaan liikkeellä ilmaista itseään. Muuten Bernis ei väistyisi hänen rinnaltaan. Ei ystävä eikä vihollinen saanut tänä iltana nähdä hänen korttejaan.
Jeannen onneksi syntyi! samassa hetkessä kova tungos yhä tihenevässä naamiojoukossa.
Hänen kaikki hermonsa jännittyivät. Jokohan kuningas —?
Binet oli tänä aamuna aivan viime hetkellä ilmaissut hänelle, minkälaisessa puvussa kaunis hallitsija esiintyy.
Eräs peiliovi avautui. Jeanne tunsi, että hänen kätensä kävivät jääkylmiksi. Sitten veri taas virtasi sydämeen. Ei, siellä ei ollut Ludvig rakastettu!
Joukko naamioimattomia henkilöjä astui rivissä galleriaan.
Jeanne tunsi kruununprinssin ja tämän nuoren puolison. Nuoren avioparin edellä kulki erään kamariherran käsivarressa Maria Leszczynska, huonosti puettuna kuten aina. Ja niinkuin muulloin tuntui hänestä tänäänkin leviävän väsyttävää ikävyyttä.
Kruununprinssi, joka oli pukeutunut maalaispuutarhuriksi, säteili onnea ja talutti kädestä puolisoaan, joka esiintyi kukkaistyttönä. Molempien puvut olivat Watteaun kuosia. Nuoren parin takana kulkivat Chartresin herttua ja herttuatar.