Tämä runo kierteli kohta Versaillesissa. Mutta se ei tehnyt sitä vaikutusta, jota Voltaire oli odottanut. Vaikutus oli aivan päinvastainen. Kuningattaren, dauphinin ja prinsessojen mielestä oli kuninkaan rakkauden ja sodan saavutusten rinnastaminen sekä toivomus niiden ikuisesta pysyväisyydestä "suorastaan häväistys".
Kun Voltaire paria päivää myöhemmin taas saapui Versaillesiin, kohtasi häntä hyytävän kylmä äänettömyys. Hän ymmärsi poikenneensa ulkopuolelle runollista vapautta.
Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Enemmittä arveluitta hän matkusti madame de Châteletin kanssa Cireyhin lujin päätöksin olla ihan heti palaamatta Versaillesiin, mutta panematta kuitenkaan vaaranalaiseksi La Pompadourin hyväntahtoisuutta, jota hän tulisi vielä useastikin tarvitsemaan.
Menivätpä hänen ajatuksensa pitemmällekin.
Kun hän nyt istui shakkilaudan ääressä madame de Châteletin kanssa, teki tuo tottunut pelaaja vastoin tapaansa monta onnistumatonta siirtoa. Sekä hiljaa itsekseen että keskustellessaan ystävättärensä kanssa hän harkitsi päätöstään lähteä Ranskasta ja noudattaa Fredrik II:n monia kutsuja saapua hänen luokseen Sanssoucin linnaan.
Mutta kun hän vain loi silmäyksenkään viehättävään Cireyhin ja kuuli hellän sanankaan vanhalta ystävättäreltään, purki hän joka kerran päätöksensä lähteä Preussiin ja, kuten Preussin kuningas hartaimmin toivoi, asettua kokonaan asumaan "perimmäiseen pohjolaan raakalaisten ja puoliraakalaisten sekaan!"
Toisenkin kerran Voltaire kirjoitti tästä asiasta La Pompadourille, etenkin silloin, kun hänellä oli pahantuulenpuuskansa, jotka aiheutuivat lukuisista tautikohtauksista, ja silloin, kun hän sai kuulla Crébillonin jutusta ja niistä juoruista, joita Pariisissa ja Versaillesissa oli hänestä pantu liikkeelle.
Kuinka voitiin ja uskallettiin satunnaisesta nurjamielisyydestä, jonka tieltä hän oli vapaaehtoisesti väistynyt, tehdä pannaanjulistus?
"Kaikki tämä voi tosiaankin pakottaa minut asettumaan kokonaan
Preussiin."
Erääseen kirjeeseensä markiisittarelle Voltaire liitti kuninkaalle omistetun kappaleen kirjoittamastaan "Ylistysrunosta Ludvig XV:stä" sekä pyynnön, että markiisitar antaisi sen kuninkaalle.