XX.
Charles Guillaume d'Étioles oli harvinainen poikkeus kevytmielisen ja ruokottoman aikansa miehistä. Hän oli niitä, jotka eivät voineet unohtaa. Siitä pitäen kun Jeanne oli lähtenyt hänen luotaan, hän oli kokonaan mennyttä miestä.
Turhaan hän koetti taistella siihen naiseen kiintyneitä tunteitaan vastaan, joka maineen ja loiston vuoksi ja rajattomasta kunnianhimosta oli hänet hyljännyt. Turhaan hän vetosi ylpeyteensä. Jeannen kuva oli niin viehättävän kaunis, ettei hän voinut riistää sitä rinnastaan.
D'Étiolesin elämä oli käynyt hyvin yksinäiseksi. Hän karttoi niitä harvoja ystäviä, jotka surkuttelivat häntä, yhtä itsepäisesti kuin sitä suurta ystäväpiiriä, joka sanoi häntä narriksi, kun hän ei voinut unohtaa sitä, että oli kadottanut moisen Pompadourin, eikä nauttia niitä etuja, joita hänen olisi pitänyt saada siitä tilanteesta, että hänen puolisostaan oli tullut kuninkaan jalkavaimo.
Siitä illasta saakka, jolloin hän oli istunut Bussyn viinilehväisellä pengermällä, jolloin Jourdain ja Grévain ja muut aatelisherrat olivat koettaneet saada häntä taipumaan, hän ei ollut enää kertaakaan näyttäytynyt tässä piirissä. Vielä nytkin nousi hänen kasvoilleen häpeän puna, kun hän ajatteli, minkälaiseen tekoon häntä oli yllytetty.
Pitäisikö hänen käydä kauppaa onnettomuudellaan! Palvomansa vaimon kadottamisella? Häpeä niille, jotka neuvoivat häntä moiseen häpeälliseen menettelyyn!
Nyt hänen pikku tyttönsäkin oli vieraantunut hänestä, kun oli joutunut L'Assomptioniin. Niin paljon kuin Alexandra olikin ennen ollut äitinsä parissa, oli kuitenkin ollut aikoja, jolloin lapsi oli oleskellut hänen ja isoisän luona Hôtel des Chèvresissä.
Charles ajatteli tätä aikaa kuin kadotettua paratiisia, kun hän työstä päästyään oli istunut Alexandra polvillaan ja silloin usein tavannut itsensä etsimästä tämän pienistä kauniista kasvoista kadotetun puolisonsa piirteitä, kun hän iltapuhteilla oli kävellyt hänen kanssaan Palais Royalin puistossa, istunut hänen kanssaan suuren kujanteen varrella mahtavien kastanjapuiden alla ja osoittanut hänelle niitä ylhäisiä naisia, jotka ennen oopperan alkua kävelivät ihanassa puistossa.
Kauniit sunnuntaipäivät hän oli kuljeksinut tyttösen kanssa Boulognen metsässä tai ajanut Fontainebleaun metsään poimimaan suuria, ihanasti tuoksuvia kimppuja kedon kukkasia. Alexandrahan piti kukkasista samoin kuin hänen äitinsäkin!
D'Étioles ajatteli, että hänet oli aivan kuin sysätty pois maailmasta, kun hän eräänä kylmänä, sumuisena marraskuun päivänä kulki Pariisin katuja pitkin palatessaan raatihuoneelta, missä oli käynyt asioilla nykyisen veronkanto-urakkansa tähden. Hetkiseksi johtui hänen mieleensä pistäytyä johonkuhun niistä monista kahviloista, joita äsken oli avattu. Ehkä hän tapaisi jonkun henkilön, jonka kanssa voisi pelata dominoa tai shakkia. Mutta samassa hän luopui tästä ajatuksesta. Ei mikään huvittanut häntä enää, ei mikään jaksanut herättää hänen harrastustaan. Hän huokasi. Kaikki yritykset karkoittaa mielenmasennusta raukesivat turhiin.