Hän oli nyt parin kuukauden ajan seurustellut erään ompelijattaren kanssa, jonka pienissä kauniissa jaloissa oli sievät, hienot kengät, mutta mitä tämä nainen oli hänelle ollut? Satunnainen oikku, keino kuluttaa hitaasti vierivää aikaa. Jos ompelijatar oli ollut pahanpäiväinen mitättömyys, niin sitävastoin oli se musta noita, joka oli suuressa oopperassa kuorolaulajattarena, ollut koko kiusanhenki.
Tämä oli niin julkea, että pyrki puhumaan hänen kanssaan taiteesta. Tuo pikkuinen kuorolaulajatar puhumaan taiteesta, kun hänen vaimonaan oli ollut niin täydellinen taiteilijatar kuin Jeanne! Hän joutui aivan raivoihinsa, kun laulajatar rupesi siitä puhumaan. Hän, lauhkea, tyyni mies, oli ollut vähällä lyödä mustaa noitaa!
Hän oli kulkenut katua ylös ja toista alas näissä mietteissään, silloin tällöin heräten niistä, kun kaikui kirkkojen tai luostarien kellojen kumeaa soittoa tai leipää, vettä, luutia ja mikä mitäkin myyskentelevien katukaupustelijoiden kimeitä huutoja.
Kun Étioles katsahti ympärilleen, huomasi hän tulleensa lähelle Palais Royalia, Saint-Honorén luo, missä koko Pariisin hienosto tungeskeli äsken avattujen loistokauppojen edustalla; niihin oli laitettu näytteille upeita kokoelmia koruesineitä, jalokiviä, uusimpia muotitavaroita, turkiksia Frankfurt am Mainista ja Leipzigin markkinoilta, kuosikkaita kenkiä ja joukoittain koristetavaraa.
Äkkiä syntyi väkijoukossa liikettä ja kuului vilkasta kuiskailua.
Märkää, likaista katua myöten läheni nopeaa ravia kaksi mustaa hevosta, jotka vetivät kullalle välkkyviä vaunuja; näissä oli avarat, hiotut lasi-ikkunat. Sekä ajaja että lakeijat olivat puetut La Pompadourin väreihin, sinisiin ja hopeisiin livereihin.
Charles Guillaume luuli, että hänen sydämensä lakkaa sykkimästä. Kun hän ei päässyt eteen eikä taakse päin, pisti hänen mieleensä äkkiä vetäytyä erään uteliaana seisovan ryhmän taakse juuri samassa hetkessä, kun vaunut vastaan tulevien ajoneuvojen tähden seisahtuivat kadulle.
Edessään seisovien henkilöiden päiden välitse Charles näki sulkakoristeisen silkkihatun alta vaimonsa kalpeat, ihanat kasvot, näki kallisarvoisen kukkakimpun hänen polvillaan, näki Jeannen edessä silkkiverhoisella, pehmoisella istuimella avattuja pahvilaatikkoja, ja niistä pisti silmään pieniä silkkipukuja, pitsejä ja leikkikaluja sekä kääröjä, joissa epäilemättä oli makeisia.
Ei ollut epäilemistäkään, että Jeanne oli menossa L'Assomptioniin tervehtimään Alexandraa.
Jeanne vei hänelle Versaillesin kasvihuoneiden harvinaisia kukkia ja Pariisin kallishintaisista puodeista ostettuja lahjoja ilahduttaakseen hänen lapsensydäntään ja kiinnittääkseen sen enemmän itseensä.