Entä hän? Hän seisoi siinä vieressä tyhjin käsin, ventovieraana, tarpeettomana henkilönä täälläkin.
Hänen tulonsa veronkanto-urakoitsijan toimesta riittivät parahiksi elämiseen, sen jälkeen kun hän oli menettänyt Jeannen myötäjäiset. Ylellisiin ostoihin, joilla hän olisi voinut ilahduttaa lastaan, häneltä ei riittänyt soutakaan.
Hänen verensä alkoi kiivaasti kuohua.
Olisivatkohan Bussy ja Jourdain sittenkin olleet oikeassa?
Jos hän olisi noudattanut näiden neuvoa, olisi hänestä tullut suuren omaisuuden isäntä, oman itsensä herra, hän olisi voinut rakentaa kauaksi tästä Pariisista, jota hän vihasi, pienen, kodikkaan linnan maaseudulle ja pitää luonaan rakkaan tyttösensä ja hemmoitella häntä vaikka maailman äärien aarteilla!
Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus pisti hänen päähänsä, hän sen myöskin karkoitti mielestään. Mitäpä hyötyä siitä enää oli? Jos hän olisi ollut tarpeeksi kylmä ja viisas astumaan sellaisen askeleen, olisi hänessä myös ollut miestä pitämään Jeannea luonaan! Hän oli sellainen kuin oli eikä muuksi muuttunut: sama tyhmä, hyväntahtoinen pöllö, joka ei sopinut aikaansa, ja ilmenipä onni missä muodossa tahansa, lipui se irvistäen hänen ohitsensa.
Katkerasti hymyillen hän poikkesi syrjään, samassa kun vaunut sinipukuisine lakeijoineen taas läksivät liikkeelle, ja hevosten nopeat kaviot roiskuttivat katulikaa aivan hänen jalkoihinsa.
* * * * *
Jeannen asiana ei ollut ainoastaan viedä kallisarvoisia lahjoja pikku tytölleen L'Assomptioniin. Hän oli myöskin saanut abbedissalta seuraavaksi viikoksi lupaa Alexandralle.
Oli tulossa se suuri päivä, jolloin Jeanne aikoi viettää tuloaan Bellevuen satulinnaan. Silloin Alexandra ei saanut olla poissa, ja hän olikin säteilevin silmin ottanut vastaan "kauniin pikku äitinsä" kutsun.