XXI.
Ensi kerran elämässään ei ovela monsieur Lebel tiennyt, mitä tehdä tai olla tekemättä.
Äskeisenä ensimmäisenä iltana Bellevuessä hän oli lujasti päättänyt ryhtyä erääseen toimeen, joka oli ollut hänen asianaan ennen kuninkaan käsittämättömän pitkäaikaista rakkautta madame de Pompadouriin, toimeen, jota hän oli erittäin halukkaasti harjoittanut useita kertoja vuodessa, toisinaan myös useita kertoja kuukaudessa, vieläpä useita kertoja viikossakin.
Kuninkaan äkkiä elpynyt hyvätuulisuus ja se seikka, että Lebel sai useammin jäädä kotiin kuin päästä Bellevuehyn, sekä markiisittaren uudestaan terveeltä ja onnelliselta näyttävä ulkomuoto olivat saattaneet hänet kahden vaiheille.
Turhaan hän oli kääntynyt madame du Haussetin ja tohtori Quesnayn puoleen. Kumpikin näistä oli ja pysyi sietämättömän salamyhkäisenä.
Monsieur Binet, joka muuten oli varsin avulias virkaveli, oli antanut aivan jyrkästi kieltävän vastauksen.
Hän ei voinut millään muotoa unohtaa piispan ripitystä eikä hänen korkeutensa dauphinin ynseyttä, jota oli kestänyt kuukausittain.
Sisimmässään Binet oli ylpeä aikaansaamastaan. Hän paistatti päivää, joskin tarpeellisen loitolla, tuon Pompadourin sädekehässä, jonka ensimmäiset askeleet Hôtel des Chèvresistä hän niin taitavasti oli opastanut Versaillesiin, mutta hän oli päättänyt kerta kaikkiaan karttaa joutumasta minkäänlaisiin juoniin. Hän menetteli kuten kuningas, joka ennen kaikkea tahtoi olla rauhassa.
Lebel oli ajatellut tutkistella madame d'Estradesia. Mutta hän oli kohta taas luopunut tästä ajatuksesta. Tämä nainen, joka oli sielunsa syvintä sopukkaa myöten kavala ja valehteleva, olisi vain sanonut sen, mikä soveltui hänen omiin ja ministerin salavehkeisiin.
Mutta Lebel ei tahtonut antaa johtaa itseään harhaan eikä panna vaaranalaiseksi kuninkaan luottamusta.