Hän tutki innokkaasti herransa kasvonpiirteitä. Jos ne olivat jurot ja äreät, niin se ei vielä merkinnyt että aiheena olisi ollut välien kylmeneminen markiisittareen.
Oli olemassa muitakin syitä otsan rypistämiseen. Pariisissa ja maaseuduilla kuului kovaäänistä napinaa. Bellevue ja Sèvres olivat antaneet siihen uutta yllykettä.
Pilkkakirjoituksia ja ivakuvia ilmestyi ehtimiseen.
Parlamentti kokosi myötäänsä uusia vaikeuksia kuninkaan tielle.
Ministerejä ei saatu vetämään yhtä köyttä. Jesuiitat eivät ainoastaan lietsoneet uskonnollisen vihan tulta, vaan herättivät yhä kiusallisempaa huomiota myöskin kauppapoliittisessa suhteessa. Kulki omituisia huhuja heidän Martinique-saarella olevasta kauppahuoneestaan, jonka he olivat perustaneet muka lähetystyön turvaamiseksi ja joka yhä enemmän veti puoleensa kaikki tavarat, mitä läheiset Länsi-Intian saaret tuottivat.
Pompadour oli oikeassa, kun hän halusi päästä heidän kimppuunsa.
Hän oli saartanut Bellevuen rautarenkaalla, jota ei yksikään mustakaapu uskaltanut murtaa.
Herra Lebel tarttui nenäänsä. Tuo Bellevue oli haitallinen tekijä, joka vaikeutti hänen laskelmiaan. Versaillesissa vakinaisesti asuessa tahi matkoilla ollessa, jolloin hän aina saattoi kuningasta, olisi huomioiden ja johtopäätösten teko melkoista helpompi.
Nyt kuningas oli useina päivinä kohta päivällisen jälkeen palannut
Bellevuestä Versaillesiin entistä umpimielisempänä.
Lebelistä hän tuntui taas samanlaiselta tuppisuiselta, ikävystyneeltä Fleury-oppilaalta, jollainen hän oli ollut silloin, kun Lebel oli tullut hänen palvelukseensa. Hänen kanssaan ei voinut ensinkään keskustella. Öisin hän heittelehti levottomana edestakaisin sängyssään, puheli itsekseen ja huokaili, soitti myötäänsä ja pyysi makeisia, korppuja ja limonaatia. Ehkäpä Lebelin aika olikin tullut!