Kamaripalvelija istui etuhuoneessa ja antoi ajatustensa vapaasti toimia.
Olihan lähettyvillä se vaaleanpunertavatukkainen pikku ompelijatar, Dagén tyttärentytär. Pikkuinen, pirteä olento, jolla oli ihastuttava vartalo ja mitä sievimmät pikku jalat. Mutta hän oli liian lähellä hovia sieur Dagén tähden. Kielikellot saisivat vettä myllyynsä, ja Pompadourhan näki sekä seinien että ovien läpi.
Entä Lise Breton, hänen pesijättärensä tytär?
Ei, hän oli liian kömpelö ja jokapäiväinen käytökseltään.
Pikku Babette? Hän taas oli liian laiha ja latuska kuin lauta!
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Pariisiin! Hän oli tänä pitkänä väliaikana kokonaan vieraantunut toimestaan.
Juuri kun Lebel oli lähtemäisillään makuuhuoneeseensa, joka oli kuninkaan makuuhuoneen vieressä, johtui hänen mieleensä uusi ajatus.
Hän muisti, että hän oli linnan lähistöllä usein tavannut erään nuoren, kauniin Saint-Cyrin luostarikoulua käyvän tytön; tämä oli juuri sitä laatua, joka miellytti kuningasta. Neitonen kulki aina unelmiinsa vaipuneena. Hänen houkuttelemisensa linnaan ei kai olisi kovin vaikeaa!
Seuraavana aamuna, niin pian kuin kuningas oli noussut ylös, alkoi ovela Lebel koettaa onneaan. Hänellä oli tosiaankin hyvä onni. Aivan kuin sattumalta hän kohtasi kauniin tyttösen sillä metsätiellä, jolla hän usein ennenkin oli hänet tavannut.
Lebel puhutteli tyttöä kohteliaasti ja esitti itsensä.