"Minä vien teitä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, olkaa varma siitä! Seuratkaa vain minua, neiti Fouquet, ja tehkää niin kuin minä teille sanon."
Yvonne nyökkäsi mitään vastaamatta. Annettaisiinkohan hänelle alttarirahoja? Saisikohan hän nähdä kuninkaan?
Pitkä käytävä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Vihdoin se päättyi parin askeleen portaisiin; niiden yläpuolella näkyi ovi, jonka hänen oppaansa aukaisi.
Himmeä valo tulvahti häntä vastaan.
Yvonne katseli ympärilleen suurin silmin. Hän huomasi olevansa nelikulmaisessa, tummalla tammella sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden ja ovien eteen oli laskettu vihreät silkkiuutimet. Katosta riippui kultavitjoissa monihaarainen kynttiläkruunu, jossa paloi vain muutamia kynttilöitä.
Ystävällinen herra pyysi Yvonnea istumaan kimaltelevalla brokaadikankaalla verhotulle sohvalle ja odottamaan siinä hetkisen; hän lupasi tulla kohta takaisin ja tuoda mukanaan almunantajan.
Tuska ja hätä valtasi taas nuoren tytön, niin pian kuin hän jäi yksikseen outoon huoneeseen.
Hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa ja pyhää neitsyttä suomaan menestystä hänen hurskaalle aikomukselleen. Hän ei mahtanut sille mitään, että hänen silmänsä rukoillessa levottomasti pälyivät sinne tänne huoneessa.
Eräässä syvennyksessä hän huomasi sängyn, jonka yläpuolelle oli laitettu komea, kullattu valtaistuinkatos. Sen vihreäsamettisia uutimia pitivät kiinni kultaiset jalopeurankynnet. Uuninhyllyllä olevasta kellosta, joka oli tehty hienon hienoista porsliinikukista, kuului seitsemän heleää lyöntiä.
Yvonne säikähti. Viimeistään kello kahdeksan hänen piti joutua takaisin luostariin. Mitähän sanoo sisar Beatrice, joka tällä viikolla on vahdissa? Silloin hän äkkiä kuuli keveää kolinaa. Eräs vihreiden silkkiverhojen takana oleva ovi avautui.