Kookas, majesteetillinen haamu, jolla oli tumma samettipuku, astui sisään. Kynttilöiden valossa välkkyi sininen silmäpari, joista Yvonne oli uneksinut jo lapsena. Täynnä pyhää vavistusta hän vaipui polvilleen kuninkaan eteen.
Ludvig loi kuuman, intohimoisen katseen nuoreen, kukoistavaan olentoon ja ihaniin, kainoa ihastusta hehkuviin pikku kasvoihin.
Lebel ei todellakaan ollut puhunut liikoja!
Kuningas nosti tytön ylös, puristi häntä hetken rintaansa vasten ja kantoi sitten sänkyyn kultaisen valtaistuinkatoksen alle.
Odotuksesta hehkuen hän vetäisi syrjään raskaat samettiuutimet. Hänen ahneet suudelmansa tukehduttivat lapsiraukan kauhunhuudot. Pikku luostaritytön kohtalo oli käynyt toteen.
XXII.
Ulkona hymyili kevät.
Ikkunan ääressä työhuoneessaan, joka oli puutarhaan päin, istui Jeanne kaivertamassa vaakunaa veli Abelille, tulevalle Marignyn markiisille.
Hän oli hieman hajamielinen eikä oikein tyytyväinen työhönsä, joka ei näyttänyt tuottavan erikoista kunniaa hänen opettajalleen Guaylle eikä ehkä saavuttavan Boucherin hyväksymistä.
Hän kuuli jotakin kolinaa ovelta ja käänsi päätään. Aivan kuin hänen itsearvostelunsa kutsumana oli Boucher ilmoittanut tulonsa.