Nähtävästi nämä yltiöpäät eivät tiedä, kuka on heidän remuavan ilvehtimisensä esineenä.
Lyhyt, käskevä kädenliike saa heidät hajoamaan päätä pahkaa tiehensä. Korokkeille sijoittuneelle hoville kääntää kuninkaallinen marjakuusi selkänsä aivan kuin tahallaan. Hän nauraa rehevästi, kun näkee erään pienen kevytmielisen naisen, jonka pyöreillä olkapäillä on pitkä espanjalainen silkkikaapu ja joka omituisesta, hovinaista tuskin muistuttavasta esiintymistavastaan päättäen on porvarisrouva, tarttuvan kiinni siihen kuusipensaaseen, joka hahmoltaan ja esiintymiseltään on selvä kuninkaan kuva. Hän on tosiaankin rohkea, tuo pikku naikkonen! Se kuusi, jonka hän kietoo langoillaan, on hänen mielestään kuningas, siitä ei ole epäilemistäkään. Ludvig nauraa kovalla äänellä. Kavaljeerin sydän — hän on Maria Leszczynskan sukulainen — lämpenee. Hän ei malta pyydättää itseään kauempaa, vaan vie tuon kevytmielisen pikku kammioihin.
Kuningas seisoo hetkisen ja katselee kummankin kadonneen jälkeen, sitten hän huokaisee raskaasti.
Hänen mielessään ammottaa taas äkkiä se suuri, jäytävä tyhjyys, jota hän tahtoo paeta hinnalla millä hyvänsä. Mitä hän antaisikaan, jos pääsisi samanlaiseen seikkailuun kuin hänen serkkunsa, joka ei nähnyt pienintäkään vaivaa sen vuoksi. Hän tietää, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä. Lumivalkeat kaulat, hienot kädet, houkuttelevat silmät vilkkuvat hänelle joka puolelta. Lukemattomat ihanat naiset ovat valmiit pienimmästäkin viittauksesta antautumaan ja seuraamaan häntä hänen "pikku kammioittensa" salaisimpaan soppeen.
Mutta juuri tähän hän on peräti kyllästynyt. Jokin toisenlainen kuin kaikki entinen eletty ja nähty on hänen mielessään. Hän tavoittelee sitä, luulee jo saavuttaneensa sen, ja kun hän uskoo pitävänsä siitä kiinni, haihtuu se pois. Hänen mielensä tekee repäistä päältään se naamioitus, joka hetkinen takaperin hänestä tuntui hauskalta, mutta nyt on käynyt sanomattoman hassuksi. Mutta hän ei tahdo häiritä juhlaa eikä niiltä muilta, jotka ovat samalla tavalla naamioidut, vähentää sitä onnea, että heitä luullaan kuninkaaksi.
Hän katselee ympärilleen perin hajamielisenä, välinpitämättömänä, melkein hämillään. Hänen ajatuksensa vaeltavat kaukana. Hän ei ole enää Versaillesissa, tuossa satumaisesti säteilevässä juhlasalissa.
Jossakin kajahtaa torvista kuninkaallisia merkkipuhalluksia — varjoisa metsä — hän on metsästämässä — metsästämässä Sénart-metsissä. Hänen rinnallaan ratsastaa rouva de Châteauroux. Mutta hän ei näe tätä. Kaukana metsänrinteessä ovat kevyet faëton-vaunut, musta, siromuotoinen hevonen. Ihastuttava, nuori nainen pitelee ohjaksia. Kimaltavan heleä, sininen silkki kietoo keveästi hurmaavaa vartaloa. Lumoavan kauniit ja mitä veikeimmät silmät, sellaiset, jotka ovat täynnä arvoitusta ja syvyyttä, katsovat häneen. Rouva de Châteauroux sanoo purevan sanan, ja lumous haihtuu. Ajatuksiinsa vaipuneena kuningas seisoo nojallaan erästä peiliovea vasten.
Joku oli puhellut hänen kanssaan tuosta Sénart-metsän ihanasta amatsonista. Ken hän lienee ollut? Äkkiä hän muistaa. Ayenin herttua — ja sitten joku toinen. Se taisi olla liukas Binet. Ajatusten ketju katkeaa. Hän näkee äkkiä edessään toisen tapauksen jolloin hän oli nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan täällä Versaillesissa, tuon suloisen Sénartin hengettären kanssa, lyhyen, ah, liian lyhyen vastaanoton aikana, joka hänelle, kuninkaalle, oli mitattu kellon mukaan.
Eikö hänelle ollut sanottu, että tuo nainen, Étiolesin linnanrouva, jos hän muistaa oikein, oli saanut kutsun Versaillesin juhlaan? Onko hän noudattanut kutsua? Onko hän täällä? Kuinka hän löytää tuon naisen monien satojen naamioiden joukosta? Miksi ei Binet ole sanonut hänelle, miten tuo nainen on naamioitu?
Hän herää säpsähtäen ajatuksistaan kuullessaan kuiskailtavan takanaan "Sire!" Ayenin herttua on tullut hänen luokseen. Tämä osoittaa salavihkaa kädellään erästä pientä, kullattua ikkunapöytää kohden. Sen vieressä seisoo solakka nainen, joka on puettu 1600-luvun muodin mukaan.