Hämmästyneenä kuningas katsoo ihastuttavaa kuvaa.
"Tuohan on ilmi elävä Montespan! Tiedättekö, herttua, kenen mieleen on johtunut tuo merkillinen ajatus?"
Herttua kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kuningas elpyy ja suoristautuu. Hän menee häikäilemättä niiden ryhmien läpi, jotka patoutuvat hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.
Nyt hän seisoo Jeannen edessä ja kumartaa syvään. Hän ei saa alussa sanaa suustaan. Sitten hän ojentaa kätensä ja sanoo melkein kunnioittavasti:
"Saanko pyytää teiltä sitä kunniaa, että hieman kävelisitte kanssani, ihanin markiisitar?"
Sinisen puvun kahajavan silkin alla lyö Jeannen sydän kiihkeästi ja säännöttömästi, mutta ei ainoakaan liike ilmaise, mitä hänen mielessään liikkuu. Kevyesti ja sirosti hän taivuttaa myöntävästi päätään ja panee kätensä kuninkaan käteen. Heikosti puristaen Ludvig rakastettu tarttuu ihanimpaan naiskäteen, mikä milloinkaan on ollut hänen omassaan.
Hetkisen Jeanne odottaa uutta puhuttelua. Kun kuningas on vaiti, sanoo hän pehmeällä, soinnukkaalla äänellään:
"Mikä kunnia ja ilo, sire, että teidän majesteettinne heti tunsi naamioitukseni!"
Kuningas vilkastuu.
"Olen niin usein ajatuksineni ja koko sieluineni suuren edeltäjäni seurassa, että minusta on ilo tervehtiä kaikkea, mikä minulle muistuttaa Ranskan kulta-aikaa."