Ne kuuluivat viikunapuutarhan takaa, missä Alexandra leikki nuoren
Lucin herttuan, madame de Vintimillen pojan kanssa.
Jeanne katseli hetken aikaa kauniita lapsia ja hymyili. Uudestaan heräsi hänessä halu ja toivo yhdistää nuo lapset pariksi — kuninkaan poika ja hänen tyttärensä!
Mikä uusi voitto!
— Minun lapsenlapsistani tulee sekä minun että kuninkaan näköisiä. Tämä liitto, jonka minä vielä kerran saan nähdä, on elämäni onni. —
Näin hän oli usein ajatellut. Mutta nyt eivät hänen ajatuksensa olleet kokonaan kiintyneet tähän toivomukseen.
Boucher oli hyvin virkistävästi vaikuttanut hänen mielialaansa, mutta kun taiteilija oli mennyt, vaipui hän uudestaan levottomiin ajatuksiinsa.
Hän kuunteli myötäänsä sisähuoneisiin päin, eikö kuningas kohta kuuluisi tulevan.
Ludvig oli tänä aamuna palannut väsyneenä ja alakuloisena Versaillesista ja vähän aikaa puistossa käveltyään käynyt nukkumaan. Mutta Jeanne tahtoi saada hänet hyvälle tuulelle, sillä paitsi avioliittosuunnitelmaa hänellä oli sydämellään eräs toinenkin asia, josta oli parempi keskustella Bellevuen hiljaisuudessa kuin Versaillesissa.
Jeanne katsoi ajatuksissaan eteensä. Yhteen vetäytyneet kulmakarvat, nenän yläpuolella oleva ryppy ja vakava ilme hänen kasvoillaan vaikuttivat, että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Rasittava työskentely viime vuosina, raskas tehtävä mukautua kuninkaan alituisesti vaihteleviin mielialoihin ja lakkaamaton äänetön taistelu kaikkia vastustajia vastaan olivat jättäneet näkyviä jälkiä.
Hän kavahti levottomana seisaalle ja käveli edestakaisin huoneessa.