Eräs uusi ajatus, joka oli askarruttanut hänen aivojaan jo useita kuukausia ja jolle hän vihdoinkin tahtoi saada kuninkaan kallistamaan korvansa, piti häntä kuumeisessa jännityksessä.
Se koski sen jalon työn jatkamista, jonka Ludvig XIV oli madame de
Maitenonin vaikutuksesta pannut alulle Saint-Cyrissä, nimittäin
Invalidi-palatsin suurentamista.
Jeanne oli jo laatinut päässään valmiiksi suunnitelman sotakoulua varten sodassa kaatuneiden tahi virassa vahingoittuneiden upseerien pojille. Hän oli vanhojen ystäviensä Pâris-veljesten kanssa seikkaperäisesti keskustellut tästä aikeesta, ja se oli paljoa lähempänä hänen sydäntään kuin moni muu asia, josta hän huolehti.
Hän oli lähettänyt Pâris-Duverneyn Saint-Cyriin tutkimaan Invalidi-palatsia. Hän oli kehoittanut tätä yksissä neuvoin hänen veljensä kanssa tiedustelemaan sopivaa paikkaa; Gabrielin kanssa, johon hän ehdottomasti luotti jo tämän isän ja isoisän tähden, hän oli perinpohjin puhellut rakennussuunnitelmista. Mutta mitäpä hyötyä kaikesta tästä on, jollei kuningas suostu hänen ehdotukseensa?
Jeanne istui taas ikkunan eteen ja kumartui katsomaan siitä ulos. Lapset kävelivät käsikkäin. Ihastuttava pari. Kaunis poika oli ilmetty isänsä.
Käsi laskeutui Jeannen olkapäälle. Kuningas oli tullut.
Hän näytti nukkuneen tarpeekseen, oli iloisen ja tyytyväisen näköinen. Jeanne aikoi pyytää Ludvigia ryhtymään heti työskentelemään hänen kanssaan. Mutta Ludvig keskeytti hänet samassa ja ilmaisi haluavansa lähteä kävelemään puistoon.
— Olkoon menneeksi, — ajatteli Jeanne, — ensiksi siis tyttäreni onni ja sitten sotakoulu! Eihän järjestys paljoa merkitse. —
Jeanne vei kuninkaan viikunapuutarhaan ja huomautti hänelle lapsista. Nämä istuivat vierekkäin penkillä, pistivät nauraen ja ilakoiden tuoreita hedelmiä toistensa suuhun ja söivät lisäksi vehnäleipää ja makeita korppuja, joita hovileipuri oli käynyt heille tuomassa.
"Heistä tulisi kaunis pari, sire. Eikö teidän majesteettinnekin ole samaa mieltä?"