Suuttuneena itseensä Ludvig heittelehti puoleen ja toiseen vaunujen patjoilla. Hän ei voinut käsittää, miksi oli niin alakuloinen.
Madame de Vintimillen poika ja Jeannen tytär, ei, sitä hän ei tahtonut. Alexandra, josta hän sydämestään piti, ei saanut hänen eläissään muistuttaa hänelle niistä seikoista eikä niistä henkilöistä, jotka mieluimmin saivat olla unohduksissa. Mutta eihän ollut ensinkään tarpeellista loukata markiisittaren tunteita kylmällä ivalla. Hän oli ollut hyvin iloissaan päästessään Bellevuehyn. Nyt hänen täytyi palata sieltä kotiin saamatta vähääkään mielenhauskuutta.
Versaillesissa häntä odotti parhaimmassa tapauksessa mitä julmin ikävystyminen. Yvonnesta ei ollut enää pitkään aikaan ollut puhetta. Hän oli ollut vain muutamien päivien huvi. Eikä se itse asiassa ollut mitään huviakaan, sillä luostaritytön kyyneleet ja tuska lankeemuksesta olivat haihduttaneet lyhyiden hetkien nautinnon.
Lebel oli vienyt tytön viikon kuluttua maaseudulle erään sukulaisensa luo, joka oli tottunut tällaisiin arkaluontoisiin toimiin.
Äkkiä kuningas itse katkaisi synkät ajatuksensa.
"Takaisin", huusi hän ajajalle, "ja anna mennä minkä hevoset jaksavat!"
Jeanne ei ollut uskoa silmiään, kun kuningas vajaan puolen tunnin kuluttua saapui takaisin Bellevuehyn.
Hän hymyili kuninkaalle, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt ennemmin itkeä kuin nauraa.
"Mikä iloinen yllätys, sire."
Ludvig vei hänet nopeasti sisälle ja suuteli häntä.