Jeanne tiesi, ettei hän voi kohtakaan, tokkopa enää milloinkaan odottaa vanhaa ystäväänsä palaavaksi.
Sanssouci ja Preussin kuninkaan ystävällisyys kutkuttivat tavattomasti tätä turhamielistä miestä. Ne rahalliset edut, jotka muuten kylläkin säästeliäs hallitsija hänelle soi, tekivät ahnehtivan Voltairen elämän Preussissa miellyttäväksi. Ranska näkyi häneltä unohtuneen.
Tällöin Jeanne sai apua eräästä tapauksesta, joka yhdellä iskulla haihdutti kaikki huolet ja murheet, ja josta hurskaiden puolue aivan varmaan odotti koituvan La Pompadourille kaikkea muuta kuin uuden voiton.
Pariisissa kuoli madame de Mailly, vanhin ja viimeinen Nesle-sisaruksista, joiden käsissä niin kauan oli ollut kuninkaan rakkaus. Madame de Maillyn hellä rakkaus Ludvig XV:een oli ollut voimakkainta ja itsekkyydestä vapainta, mitä ajatella voi.
"Sellainen La Vallière-luonne", oli Jeanne usein sanonut ivallisen säälivästi, "joka pyytää olla rakastettu vain oman itsensä tähden."
Ja niin todella olikin. Madame de Mailly ei ollut päässyt kärsimänsä tappion musertavasta tunteesta, kun kuningas oli kääntänyt hänelle selkänsä. Vaikk'ei hän ollut La Vallièren tavoin paennut karmeliittiluostarin turviin, vietti hän kuitenkin luostarimaista katuvaisen erakkoelämää kaukana kaikista elämän riemuista.
Köyhänhautaus oli ollut hänen viimeinen toivomuksensa.
Odotettiin vain, että tämä kuolemantapaus liikuttavine sivuseikkoineen lisäisi kuninkaan luuloteltua katuvaisuutta ja tempaisisi hänet irti syntisestä, tuhlaavasta jalkavaimosta, joka ei osannut ajatella mitään muuta kuin oman loistonsa lisäämistä.
Mutta odotus oli turha.
Kuningas suri nuoruutensa rakastajatarta vilpittömästi, mutta vielä enemmän sitä kaukaista aikaa, jolloin hän oli ollut onnellinen vainajan kanssa. Mutta tärkeämpi kuin hänen surunsa oli se katkera tietoisuus, että vainaja oli samanikäinen kuin hänkin ja että kuolema ojentelee kylmää kättään yhtä armottomasti kuninkaita kuin tavallisiakin kuolevaisia kohden.