Sen sijaan, että hän olisi irtautunut Jeannesta, hän kiintyi tähän entistä lujemmin. Vain Jeannen luona hän vapautui kuolemanpelosta ja yksinäisyyden kamalista ajatuksista. Vain Jeannen läheisyys loi elämää ja unohdusta.
Jeanne ei ollut ainoa, joka huokasi helpotuksesta, kun vaarallinen murros oli mennyt ohi. Myöskin Lebel alkoi taas hymyillä tyytyväisenä.
Hän ei ollut mielestään ottanut turhaan oppia siitä epäonnistuneesta yrityksestä, jonka uhriksi joutui pikku luostarityttö.
Jos kuningas tahtoo ihmisenä antautua nautintoihin ja huvitteluihin, niin eihän hänen tarvinnut tehdä sitä kuninkaana!
Lebel ei ollut salannut markiisittarelta ajatuksiaan, jotka hän oli osittain ilmoittanut jo Ludvig XV:lle.
Jeanne myönsi tuon nokkelan miehen olevan oikeassa. Niin raskaalta kuin hänestä tuntuikin, täytyi hänen kuitenkin ottaa lukuun kuninkaan eroottiset taipumukset. Oli parempi, etteivät ne saaneet tyydytystään Versaillesin linnassa ja etteivät ne tulleet kuninkaan omalle tilille.
Muuten Jeanne saattoi verrattain helposti päätellä, etteivät ne naiset, joita Lebel voi käyttää kuninkaan luona jossakin salaisessa kohtauspaikassa, voisi olla ylhäisten seurapiirien naisia.
Vanhan Hirvipuiston alueelta, joka oli Ranskan kuninkaiden mieluisa metsästysmaa, oli Lebel keksinyt Saint-Médéric-kadun varrelta, vähän matkan päästä linnasta, erään pienen kauniin talon, joka piili metsistyneen pikku puutarhan suojassa.
Kun kuningas, parannuttuaan hurskaista haaveistaan, oli uudestaan alkanut heittäytyä elämän pyörteisiin, osti eräs hänen salaisista asiamiehistään tuon pienen talon kohtuullisella hinnalla sen omistajalta herra Crémeriltä.
Ostajaksi ilmoitettiin herra Vallet, joka oli tekaistu nimi, ja sennimisenä Ludvig XV päätti kaupan.