Toinen kysymys oli: oliko Pompadour pelkästään välinpitämätön Preussia ja sen kuningasta kohtaan, vai oliko todellinen viha sukeutunut niistä kohteliaista tervehdyksistä, jotka Voltaire oli aikoinaan vienyt Sanssouciin? Starhembergistä tämä näytti paremmin sielulliselta ongelmalta kuin valtiolliselta kysymykseltä. Hän tunsi olevansa vapaa kaikesta edesvastuusta. Mutta sukkelapäisenä miehenä hän oli sitä mieltä, ettei haittaisi perinpohjin kurkistaa liittolaisen aivoituksiin.
Ministeriöissä ja kuninkaan odotushuoneissa kerrottiin miehestä mieheen, että Voltairen suunnitelma esiintyä viattoman rakastettavana välikätenä Fredrik II:n ja Pompadourin välillä oli ajan oloon vienytkin päinvastaiseen tulokseen.
Fredrikin sanottiin maininneen, ettei sellainen mies kuin Preussin kuningas ollut ensinkään halukas ottamaan huomioon jotakuta demoiselle Pompadouria, varsinkaan jos hän oli röyhkeä ja unohti, mitä oli velkaa kruunatuille päille.
Mutta paljon tärkeämpi kuin nämä hataranpuoleiset huhut oli Starhembergista eräs Voltairen kirje sisarentyttärelleen ja eroamattomalle seuralaiselleen, madame Louise Denisille.
Lähettiläs oli hankituttanut jäljennöksen tästä kirjeestä eräällä salaisella asiamiehellään. Tämä kirje, jos Pompadour tunsi sen, oli aivan varmasti omansa selittämään markiisittaren vihaa Preussin kuningasta kohtaan.
Mutta tunsiko markiisitar sen? Eikö Voltaire joka ei milloinkaan saattanut vaaraan tämän aina uskollisen suojelijattarensa suosiota, olisi mieluummin pitänyt markiisittarelta salassa Fredrikin kaikkea muuta kuin imartelevaa käsitystä hänestä?
Voltairen kirje madame Denisille — joka Fredrikistä oli mitä ikävin nainen — oli seuraavansisältöinen:
Kun minä Compiègnessä sanoin jäähyväiset madame de Pompadourille, antoi hän minun tehtäväkseni viedä Preussin kuninkaalle kunnioittavan tervehdyksensä; rakastettavammalla ja arvokkaammalla tavalla tuskin voitanee tehtävää antaa. Hän sovitti siihen kaiken vaatimattomuutensa ja lisäsi moneen kertaan "jos uskallan" ja "pyydän anteeksi" ja "jos saan ottaa itselleni sellaisen vapauden Preussin kuningasta kohtaan".
Saattaa tuntua siltä, että olen kehnosti täyttänyt tehtäväni. Miehenä ja tuntien Ranskan hovin katsantokannan luulin, että tervehdys otetaan vastaan hyvin. Hän vastasi vain aivan kuivasti: "Minä en tunne häntä."
Starhemberg johti taitavasti keskustelun Voltaireen ja hänen oleskeluunsa Preussissa. Hän puhui kuninkaasta, tämän huilunsoitosta, nerokkuudestaan kuuluisasta seurapiiristä ja Voltaire-ihailusta, josta koitui kunniaa Ranskalle.