Eikö lähettiläs tosiaankaan tiennyt, kuinka murhaavasti tuo Fredrik oli häntä loukannut?
Mustat hevoset kiitivät eteenpäin pitkin katuja. Lämpimässä syysauringon paisteessa välkkyi vaunujen tulipunainen peite kuin punainen veri.
Ihmiset hyökkäsivät ikkunoihin ja juoksivat oville. He irvistelivät ja puivat nyrkkiä markiisittarelle. Eräästä työmiesjoukosta viskattiin kivi hänen vaunujensa jäljestä. Keskenkasvuisia retkaleita juoksi jonkun aikaa vaunujen kintereillä ja huusi mitä rivoimpia herjasanoja Jeannelle, kunnes hengästyivät. Naiset sylkivät hänen jälkeensä.
Mutta hevoset olivat nopeammat kuin vainoojat.
Jeanne pääsi vahingoittumattomana Rue de Rivolille ja niiden rappujen eteen, jotka veivät hänen vanhan ystävänsä Boucherin atelieeriin.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hänen otsansa kirkastui.
Maalarin ehtymätön optimismi, hänen rento, aina iloinen puhetapansa ja virkeä seura, jota melkein alituisesti tapasi Boucherin luona, houkuttaisi ainakin lyhyeksi ajaksi hänen silmiinsä iloisempia kuvia kuin ne irvikuvat ja kamalasti irvistelevät kasvot olivat olleet, jotka eilisestä illasta saakka olivat häntä vainonneet, kun kuningas oli palannut Hirvipuistosta ja hän itse käynyt Starhembergillä.
Ennenkuin Jeanne ehti avata oveakaan, kuuli hän naurua ja lasien kilinää.
Hän pysähtyi hetkiseksi etuhuoneen kynnykselle antaakseen katseensa nauttia siitä värikylläisestä näystä, joka olisi ansainnut ikuistaa Rubensin siveltimellä.
Korko-ompeleisten Beauvaisin seinäverhojen alla, Lyonin silkillä päällystetyllä turkkilaisella sohvalla istui Boucher kirjavakuvaisessa työpuvussaan, jonka kuosi oli venetsialaisen dooginpuvun jäljittelyä. Nauraen hän piti samppanjalasia erään aivan nuoren, kauniin, puolialastoman tytön uhkuvilla huulilla.